Lähtölaukaus

On tapahtunut suuria.

Tuossa kohdassa ovessa ei ole enää tyhjää paikkaa eikä orpoja ruuvinkoloja. Siinä kiiltelee upouusi kyltti, jossa seisoo ylpeästi perheemme koko mittava nimirimpsu. Oven takana ei tietenkään edelleenkään asu kukaan, mutta reviiri on nyt virallisesti merkattu meille kaikille. Nimikyltti on pieni suuri askel matkalla uudesta asunnosta uudeksi kodiksi.

Meillä on käytössämme sukunimiä suunnilleen saman verran kuin normaalilla suomalaisella pikkukylällä, erotuksena vain se, että emme ole aivan kaikki keskenämme sukua. Ei ollut ihan yksinkertaista päättää mihin järjestykseen nimet kaiverretaan. Olisiko tyylikkäintä kirjoittaa naiset ensin? Vai lyhin nimi ylimmäksi, sitten seuraavaksi pisin jne? Vaiko ehdottoman demokraattisesti aakkosjärjestyksessä? Arpomalla? Kaikki peräkkäin? Yksi ylle, muut alle? Ja jos, niin taas on edessä sama ongelma järjestyksen kanssa.

Nämä ovat näitä uuden ajan ongelmia, ja aika kevyitä sellaisia. Otan ne vastaan huomattavasti mieluummin kuin esivanhempien mallin, jossa yhdessä oltiin liiton onnellisuudesta riippumatta kunnes kuolema erotti. (Kyllähän se tosin sitten erottikin, onnellisuutta kyselemättä: isoisoisäni oli naimisissa kolmesti ja leskimiehenä kuoli).

Loppujen lopuksi päädyin ovikyltin kanssa kahden puoltoäänen menetelmään. Nimet tulivat asukkaiden pääluvun mukaiseen järjestykseen, mikä oli myös visuaalisesti vahvin vaihtoehto. Kaksi perustetta puolesta. Sillä mennään. Toivottavasti päätöksenteko saneerausprojektin tulevissa, ehkä jopa hieman tätä monimutkaisemmissa aiheissa ei ole samanlaisen veivaamisen takana, tai meillä saattaa olla tuskien taival edessämme.

Ai niin, eräs toinenkin päätös on sentään nyt tehty!  Melkein unohdin sen tässä tärkeämpien asioiden tiimellyksessä. Päivän päätös on, että iso remontti toteutuu. Keittiö vaihtaa paikkaa, saamme riittävän määrän makuuhuoneita ja uuden kylpyhuoneen.

Tämä tarkoittaa lopullista lähtölaukausta arkkitehtitoimiston urakalle. Valmistelut rakennusluvan hakemiseksi alkoivat saman tien. Nyt alkaa tapahtua.

Kaappihumppaa

Koska projektiamme on ennen meitä remontoitu varsin maltillisesti, mitä nyt vähän tapetoitu ja maalailtu, on keittiössä jäljellä vielä alkuperäisiä yläkaappeja. Ulkonäkö on tässä iässä niillä jo mitä on, mutta siitä huolimatta ne ovat ehjät, tukevat, puiset kaapit. Talteen. Talteen huolimatta urakotsijoiden viistoista hymyistä.

    

Kunnia ammattilaisille, mutta purkaja on purkaja eikä mikään kaapinhalaaja. Kaikki, mikä on tarkoitus säästää, on syytä irrottaa itse ja kuljettaa turvaan pois työmaalta.

Kahdessa kaapissa oli selvät ripustukset yläosassa, mutta kuvan oikeassa reunassa olevassa ei näkynyt minkäänlaisia ulkoisia kiinnityksiä. Sen sisällä on ollut aikoinaan kaasumittari, tai paremminkin tämä kaappi on ollut kaasumittarin ympärillä, koska yläosassa ei ole taustalevyä ollenkaan. On vain kiviseinä.

Päätin aloittaa irrottamisen helpoimmasta, eli vasemmassa reunassa olevasta pikkukaapista. Ensin piti saada irti kahta kaappia yläreunasta yhdistävä hylly. Se oli naulattu paikalleen varsin epäystävällisesti kaappien sisänurkista. Mutta mihin ei sorkkarauta sovi, siinä auttaa kuminuija. Siispä nuijin enemmittä hempeilyittä rimalevyhyllyn ylös ja irti.

.

Kaasumittarikaappi ylähyllyn poistamisen jälkeen.

Tässä vaiheessa pikkukaappi jo liikkui kun heijasin sitä alareunasta. Yläreunan kiinnikkeiden lisäksi kaappi oli kiinni vain alareunan parilla naulalla. Suoraan alaspäin kohdistuvaa painoa kaapit ovat kantaneet ilmeisen hyvin, mutta ulos suuntautuvaa vetämistä ne kestivät heikosti.

Koska touhuilin asunnolla yksikseni, kaapille piti kehittää laskeutumisalusta. Onneksi kirjalaatikoita on jäljellä vieläkin muutama. Kirjallisuudella oli sanamukaisesti  kohottava vaikutus, kun kitkuttelin sorkkaraudalla kaapin  irti seinästä – jopa hiukan liukkammin kuin olin suunnitellut. PUM! Loppu hyvin kuitenkin.

Kaappi ennen irrottamista, kaappi irrottamisen (=hallitun putoamisen) jälkeen. Painetun sanan mahtia ei pidä milloinkaan aliarvioida.

.

Näin onnettomilla nauloilla kaappi oli alareunastaan kiinni.

.

Eikä yläreunankaan kiinnitys mahdottoman tukevalta näytä. Hyvin ovat kaapit silti tehtävänsä hoitaneet.

Kaapintakaisen seinän kautta pääsin taas kurkistamaan menneisyyteen. Keittiön yläkaappien sijainti osittain sisäikkunoiden edessä on sattunut silmäääni alusta asti. Se on näyttänyt virheeltä muuten linjaakkaassa arkkitehtuurissa. Nyt paljastuneesta seinästä voikin päätellä, että vaikka kaapit ovat alkuperäiset, ainakaan kaikki niistä eivät ole alkuperäisillä paikoillaan.

.

.

Kaapin alareuna alkoi siitä, mihin vihreänkukertava välitila päättyy. Vaakasuora raita seinässä korkeudella, jolle puinen nurkkalistakin päättyy, viittaa vahvasti siihen, että kaapin sijasta seinässä on tuossa kohdassa ollut aiemmin jotain muuta. Välitilan muovipinnoite on luultavasti vuoden 1964 remontista, jonka vihreitä jäänteitä versoo vähän sieltä sun täältä muualtakin asunnosta.

Kaapin alkuperäisyyttä puolustaa sen takaseinän teksti, johon puuseppä on kirjoittanut kaapin määränpään tietoja. Samanlaisia merkintöjä olen tavannut aiemminkin keittiökaapeissa, eteisnaulakoissa ja muissa vanhojen talojen kiintokalusteissa.

.

.

Kaasumittarikaapin kiinnitysmysteerikin selvisi. Kaapin yläreunassa on samanlaiset kannakkeet kuin muissakin kaapeissa, mikä paljastui kun kilkuttelin sitä reunoistaan irti seinän maalikerroksista. Kaappi liikkui sen verran, että kannakkeen ääriviivat tulivat tasoitekerroksen alta esille. Muidenkin kaappien kiinnikkeet ovat luultavasti olleet alunperin siivosti piilossa, mutta siirtämisen yhteydessä ne on jo  jätetty seinän pinnalle. Kaasukaappi irtoaa siis aikanaan ihan samalla tekniikalla kuin muutkin: ulospäin kampeamalla.

Irrottamani kaappi painoi kokoonsa nähden hämmästyttävän paljon. Saisin helposti isommatkin kaapit yksikseni irti seinästä, jopa laskeutumaan turvallisesti kaunokirjalliselle kiitoradalleen, mutta siihen niiden matka sitten tyssäisi. Kuivan kesän orava naisekseen joutunee tunnustamaan rajansa. Malttaisinkohan antaa miehen tuntea itsensä tarpeelliseksi? Ehkä…

Tarpeellista olisi  ainakin muistaa toimittaa työmaalle paketti laastaria tai peräti ensiapupakkaus. Rapatessa roiskuu, sorkkaraudan kanssa lipsuu.  Remontointi vaatii luovaa ongelmanratkaisua, mutta joka lipsahduksesta ei välttämättä selviä pelkällä kekseliäisyydellä.

.

Tällä kertaa pehmopaperi ja pakkausteippi toimivat vallan mainiosti. Ex tempore -laastarista ei puutu kuin Muumin kuva.

Juhlapäivän hulinat

Elämä on yhtä juhlaa: on ollut aikuisen nimipäivää, lapsen ja lapsenmielisen syntymäpäivää ja nyt kaiken lisäksi vielä huomiomme keskipisteen ikioma juhlapäivä: tänään tuli kuluneeksi tasan 82 vuotta siitä kun Alli Wiherheimo muutti upouuteen kotiinsa äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Pikkuveli muutti pian omaan kotiin, äiti vasta aikanaan autuaammille maille.

Siihen aikaan ei ollut tapana arvostella vanhempia, mutta kaikesta päätellen aikuisen lapsen ja äidin yhteiselo ei ollut jatkuvasti silkkaa auvoa. Voin melko helposti samaistua tilanteeseen. Elo teinityttöjenkään kanssa ei tuoksu jatkuvasti ruusulle, saati sitten ilmapiiri kahden aikuisen naisen yhteistaloudessa.

Joka tapauksessa muutto omaan kotiin oli Wiherheimolle hartaasti odotettu ilo. Leivos ja mehulasi sille, skål! Eiköhän meidänkin vuoromme iloita muuttopäivästä vielä joskus koita.

Asuntovanhuksella kävi tänään vilske. Urakoitsijoita tuli ja meni kopistelemassa lattioita ja seiniä. Lattiat, sivumennen sanoen, saivat osakseen paljon positiivisemman arvion kuin itse olisimme aluksi uskoneetkaan. Kasettilattia-sana oli jo tuttu, mutta nyt opimme myös mitä se tarkoittaa. Meillä siis on tanakka, noin neliömetrin kokoisten puukasettien päälle tehty aito parketti, jonka hävittäminen olisi pyhäinhäväistys. Hyvä. Sellaiseen tuhotyöhön emme erehdy.

Uuden kylpyhuoneen kohtalo on edelleen arvoitus kaikille. Riittävätkö kaadot ja miten päin lattiapalkit ovat, kuuluvat tärkeimmät kysymykset. Niihin löytyy varma vastaus vasta kun työhön ryhdytään. En ole järin innoissani kasettilattian nostamisesta kokeilumielessä, mutta vaihtoehtoja ei taida juuri olla, ellemme muuta suunnitelmiamme radikaalisti. Voihan tietysti niinkin vielä käydä, jos epäonnistumisen  riski alkaa näyttää liian suurelta.

Juhlapäivän kruunuksi asunnosta lähti sopivasti remontin alta pois pahvilaatikoittain vanhoja painotuotteita seuraavalle omistajalleen. Ne olivat jäneet meille asunnon mukana ”perinnöksi” täysin omalla suostumuksellamme, vaikka enimmälle osalle emme suurin surminkaan keksineet käyttöä.

Kirjat neljällä kielellä olivat pieni osa hartaan hengenmiehen ja hänen vaimonsa uskonnollispainotteista kirjastoa useamman sukupolven ajalta. Tämän aihepiirin kirjallisuus 100+ vuoden takaa – vaikka varmasti kasvattavaa ja sivistävää olisikin – ei kuulu meistä kenenkään suosikkilukemistoon. Teosten jätteenpolttolaitokselle kuljettaminen tuntui silti ajatuksenakin pahalta.

Koska elämä on epätodennäköisten sattumusten puoli-ilkikurinen jatkumo, kirjoille löytyi yhdellä ainoalla summamutikkaan heitetyllä kysymyksellä koti, jossa niistä ainakin osaa tullaan käyttämään teologiseen tutkimukseen. Aivan loistavaa!

Johdatukseksiko tätä nyt sitten kutsuttaisiin?

Ennen meitä – historia havisee kirjan sivuilla

Kiinteistönvälittäjä mainitsi ohimennen jossain vaiheessa kaupanhierontaa, että ”joku toimittaja asui tässä aikaisemmin” ja että ”hänestä on joku kuvakin täältä.” Kauppakirjojen kirjoittamisen yhteydessä selvisi, että joku toimittaja oli ollut Alli Wiherheimo, Kotilieden ensimmäinen ja pitkäaikaisin päätoimittaja. Hän työskenteli lehdessä sen perustamisesta, vuodesta 1922, eläkkeellejäämiseensä vuoteen 1963 asti.

Wiherheimo osti asunto-osakkeen haaveilemaltaan paikalta jo ennen sen rakentamista,  ja asui talon valmistuttua kotiaan kaikkiaan 46 vuotta. Kuva, jota välittäjä hatarasti muisteli, puolestaan löytyy kirjan kannesta.

 

Wiherheimo kirjoitti ja luki työkseen, mutta sen lisäksi hän kirjoitti myös päiväkirjoja. Jälkisäädöksellään hän lahjoitti päiväkirjat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Ne toimivat fil.toht. Päivi Aikasalon tärkeimpänä lähdeaineistona, kun hän kirjoitti elämäkerran Alli Wiherheimo, Uranaisen sydän.

Ei ole varmaankaan suuri yllätys, että kirja piti hankkia pikavauhtia. Tontut pistivät parastaan, jotta opus saatiin juuri joulun alla tehdyn asuntokaupan jälkeen ajoissa pakettiin ja pukinkonttiin. Ihmeitä tapahtuu, ja kuin suoraan painosta tullut kappale saapui kuriiripostina antikvariaatista jouluksi kotiin.

Jo ennen lukemista piti tietenkin toiveikkaasti selata kuvasivut. Ja kyllä, kyllä vain! Kirjassa on kuin onkin kansikuvan lisäksi pari muutakin valokuvaa tulevasta kodistamme. Tekstistä löytyi vielä paljon lisää asuntoasiaa ja sen lisäksi muitakin mielenkiintoisia yllätyksiä. Kirjaan on valikoitunut tietenkin vain osa, mutta alkuperäisissä päiväkirjoissa olisi varmaan paljon enemmänkin meitä kiinnostavia merkintöjä. Puhumattakaan vanhoista valokuvista. Niitä vasta haluaisinkin nähdä.

Mutta tämä kuva ei ole vanha laisinkaan. Se on otettu eilen.

Suunnittelupalaveri 2

Herrasväki Hurlumhei saapui säntillisesti sovittulla ajalla toiseen palaveriinsa arkkitehtitoimistolle. Tosin meillä ei ollut suuren suurta käsitystä siitä, miksi tapaaminen oli sovittu. Kummankaan muistikuvat tai kalenterimerkinnät eivät tuoneet valaistusta asiaan. Hontelonlaiseen valmistautumiseen saattoi olla syynä viiden lapsen kanssa juuri vietetty ”lomaviikko”. Sellaiset ovat harvoin pelkkää lomaa aivan kaikille osallisille, ainakaan täysi-ikäisille.

Palaverin tarkoitus palautui mieleen joka tapauksessa paikan päällä. ”Eteisen lattiamateriaali?” ”Olohuoneen?” ”Keittiön?”

Oli noita tietenkin tullut jo etukäteen ihan muuten vain mietittyä, mutta kieltämättä vähän yllättäin päätöksenteon hetki tuli. Lattiat, seinät, katot, purettavat kohdat, pistorasiat, valokatkaisimet, kiinteiden valaisimien paikat, ja niin edelleen. Tunnissa koko jumppa läpi. Sähköistä oli tietenkin olemassa ehdotukset, mutta muuten kaikki muu piti päättää mahdollisimman tarkasti nyt, jotta projekti pääsisi viimein urakkatarjouskierrokselle.

Tällä hetkellä asunnon lattiamateriaaleina ovat parketti ja lautalattia, joka on parissa käytäväkohdassa muovimaton alla, muuten paljas. Parketin toivomme siis säästyvän, mutta onko se nyt varmasti jatkossakin oikea valinta myös eteiseen? Se joudutaan todennäköisesti kuitenkin avaamaan putkien takia. Entä keittiö? Laattaa, lautaa, uutta parkettia, linoleumia? Kokonaan kaakeloitu kylpyhuone vai vain osittain? Muitakin vaihtoehtoja kun olisi, vaikkei heti tulisikaan ajatelleeksi. Entä lattia, isoa vai pientä laattaa? Mitä tehdään oville, ikkunoille, ikkunapenkeille?

Ja sitten kuivien tilojen seinät. Ajanmukaisia upeita tapetteja tehdään yhä, mutta entäs kun talouteen kuuluu kaksi fifty-fifty -suhteessa päättävää sisustajaa, joista toisen makumieltymykset suosivat barokkilinnaa, toisen teurastamoa? Ehkä on viisaampaa jättää tämä tapettiasia toistaiseksi odottamaan. Kädenvääntöä ja kompromisseja on tarjolla jatkossa riittämiin muutenkin. Maali on hyvä.

Sitä paitsi olen joskus saanut kokea kyseenalaisen ilon olla liisteröimässä seinään kauniita, kotimaisia paperitapetteja. Lopputulos oli hieno, mutta ei syntynyt täysin voimasanoitta. Kuin vessapaperilla olisi tapetoinut! Ammattilaisilta se varmasti sujuu sutjakammin, mutta jotenkin tekee edelleen mieli väistää hallitsemattomasti venyvää ja repeilevää tapettia, mikäli mahdollista.

Kylpyhuone on yhä kysymysmerkki, joka saattaa muuttaa suunnitelmat kokonaan. Pystyykö putkityöt järkevästi toteuttamaan sinne, minne olemme kylpyhuoneen piirustuksissamme sijoittaneet? Tai pitäisikö sittenkin tehdä säästävämpi ja maltillisempi kunnostus? Kun ne pariovetkin..

Aikamatkalla

Mestari Beus’n mittari, josta ilahduin kovin. Toimii.

.

Valokatkaisimet näyttävät tältä…

.

.

…mutta myös tältä. Alempi on palvelijankutsunappi.

.

 Kaikki sähköasennukset eivät ehkä aivan tarkalleen noudata nykyisiä määräyksiä.

.

        

Kaikki asunnon ovenkahvat ovat alkuperäisiä. Niin myös kylpyhuoneiden  lukot. Mitä luulette, säilytetäänkö?

.

Väliovien kahvat ovat tällaisia.

.

 

Näitä kahvoja löytyy komeroiden ovien lisäksi rappukäytävien ikkunoista ja ovista. Johdonmukaista.

.

Keittiön kylmäkomero ei ole tykkänään tyhjä. Siellä on herne!

.