Apokalypsis

Hiippailin hissuksiin työmaalle kello kuudentoista jälkeen, kun oletin – sananmukaisesti – pölyn hieman laskeutuneen. Yksinäisen imurin kodikas hurina toivotti vierailijan tervetulleeksi savuaville raunioille. Jos pölyä oli laskeutunut, niin ihan riittävästi sitä oli maidonkuultavassa ilmassa vielä jäljelläkin.

Halliin on koittanut valkeus, kun sen ja olohuoneen väliset komerot ovat kaatuneet. Ei paha. Valoa siellä kaivattiinkin. Mutta muu asunto… Helei. Jos joku joskus ajattelee hoidella asuntoremonttinsa purkutyöt itse, niin tulevien kuvien perusteella saa pientä aavistusta siitä, mihin kannattaa varautua. Purettuna on siis tässä vaiheessa karkeasti arvioiden korkeintaan kolmannes purkusuunnitelman pinta-alasta.

.

Tällainen on tällä hetkellä näkymä hallista olohuoneeseen. Kaikki muovisäkit sisältävät seinämurskaa. Seinä puolestaan on luginoa, joka parhaiten tunnetaan kananpaskaseinän nimellä. Kanalla tai sen ulosteella ei ole materiaalin kanssa mitään tekemistä, eli vaikka pölystä mitä muuta voikin keuhkoihinsa imeä, niin ei kuitenkaan lintuinfluenssaa.

.

Olohuoneesta halliin päin taas aukeaa näin kubistinen näkymä. Mielessäni kävi ruuvata puretuista karmeista vielä parit saranat talteen. Teen sen heti kun saan puskutraktorin soviteltua hissiin.

.

–

Entinen ruokailuhuone on nyt listojen hautausmaa. Noita sitten omin voimin kanniskelemaan asunnosta rappukäytävän kautta ulos kolhimatta seiniä, raapimatta ovia, hajottamatta ikkunoita? Jos tahtoo pelata varman päälle, niin puutavaran voi tietenkin pilkkoa sirkkelillä  60 sentin pätkiksi sisällä asunnossa. Ei säästy hermo itsellä eikä naapurilla, ei aikakaan, mutta saahan siinä senkin edestä tuntea tekevänsä rehellistä työtä oman kodin eteen!

Tee-se-itse -ihmisenä olen hidas oppimaan ostetulle työlle, mutta on tilanteita, jolloin jääräpäisinkin nöyrtyy. Voin onnitella itseäni siitä, että tällä kertaa nöyrtyminen tapahtui hyvissä ajoin ennen purkamisen aloittamista. Ei ole enää minun juttuni tuo.

Omin käsin onneen haikailevan kannattaa huomioida myös se, että rappukäytävässä kämmääminen voi pahimmillaan merkitä koko rappukäytävän maalausurakan hintaista lisäkuluerää remonttibudjettiin. Yhden seinän kolhiminen kun mahdollisesti aiheuttaa kaikkien kuuden käytäväkerroksen maalaamisen, jotta ei synny raitoja eikä rajoja – ja kun se osakas nyt meni sössimään, niin oppiipa kerralla… Ja takuulla kyllä oppiikin, sen verran hintavaa puuhaa täyskiiltävien seinäpintojen laitteleminen on, mikä esimerkiksi meillä olisi edessä.

Asuntoomme johtavat rappukäytävät kuvattiin ennen remonttia kolmen osapuolen läsnäollessa, jottei myöhemmin tarvitse arpoa oliko kolhu seinässä jo ennen remonttia vaiko eikö,  ja kenelle sen korjaaminen kuuluu. Kuvaaminen on kaikkien etu. Suosittelen sen tekemistä jokaiselle kerrostaloremontoijalle, tekeepä sitten itse tai teettää ulkopuolisella.

.

Vanhat tavat istuvat sitkeässä: ihan pikkuisen piti kuitenkin päästä häärimään remontin seassa. Raksin vielä viimeiset alkuperäiset valokatkaisimet seinistä parhaan kykyni mukaan talteen.  Sähköasentajan taitoja hallitsematonkin voi hillua huoletta piuhojen kimpussa, kun koko asunnon virrat on kytketty sähkökaapista asti pois.

Voi piilopurkajan onnea, voi autuutta.

Eespäin

Purkutyöt ovat täydessä käynnissä. Etukäteen moneen kertaan mietityt ja veivatut ajatukset saavat hiljalleen näkyvän muotonsa reaalimaailmassa. Tässä vaiheessa ei enää pyörretä päätöksiä, eikä myöskään kaduta niitä. Tästä eteenpäin toteutetaan, ei katsella taaksepäin.

Tai ehkä ihan vähän voi vilkaista historiaakin, tulevaisuus mielessä. Tuo suloinen rastaanmunansininen väri paljastui puretuista ruokasalin kylmäkaappien ovista. Sama väri on ollut myös puulistoituksissa, jotka kiersivät huoneen muitakin kaappeja ja suojasivat kulmia. Voisin helposti ottaa haalean turkoosinsinisen tulevien keittiökaappien väriksi muistona menneestä, mutta muutenkin silmää miellyttävänä sävynä.

Kuvassa alustana kukkivat päivänkakkarat ovat vielä yksi tapettikerros lisää palvelijanhuoneesta. Uskomatonta, mutta totta.

 

Viistoista kylmäkaapeista ei ole enää kuin muisto jäljellä. Surettaa, mutta tämä on järjen äänen tekemä valinta. Kaapit olivat käsittämättömän epäkäytännölliset, veivät tilaa ja niiden välinen lippa vielä kaiken lisäksi pimensi huonetta. Ei muuta kuin katse eteenpäin.

Takka ja lattiat on suojattu kovalevyllä ja pahvilla purkutöiden myllerryksiltä…

…eikä se ole ollenkaan liioittelua. Meillä on makuuhuoneessa rakennusteline!

Toimivat liesi ja astianpesukone, jotka asunnosta jäivät yli, löysivät viime tipassa uudet kodit, mikä tuotti aivan erityistä iloa. Käyttökuntoisen laitteen kaatopaikalle vieminen tuntuu mahdottoman vastenmieliseltä maailmassa, jossa kaikkea on jo valmiiksi liikaa, ja jossa aivan erityisen paljon liikaa on jätettä.

Loppukin irtain ansaitsee paikkansa: sängynraato toimii ylimääräisen oven kanssa työmaan kirjoituspöytänä, vanhat kylmälaitteet palvelevat työntekijöitä vielä remontin ajan, ja jopa edellisten asukkaiden jälkeensä jättämä poppikone on käytössä. Se osallistuu rytmimusiikkipanoksellaan vahvasti purkutyömaan tunnelman nostattamiseen.

Onneksi alakerran asukkaat ovat muuttaneet kesäksi datshalle. Keleistä riippumatta mökkeilymotivaatio lienee heillä erityisen korkealla tänä vuonna.

Koko komeus, kaikki kauheus

Tästä voisi joku sanoa, ettei se ainakaan pahempaan suuntaan voi muuttua. Vakuutan että voi. Sen sijaan useammankin kerran kuultu kommentti ”täällä pitää remontoida ihan kaikki” pitää tismalleen kutinsa. Katsokaa vaikka itse:

 

 

Valittu!

Suureksi ilokseni voin ilmoittaa, että urakoitsija on valittu, suunnitelmia viimeistellään hiki hatussa juhannusviikon pikkupakkasilla ja rappukäytäviin ilmaantuneet laput vakuuttavat, että täällä tehdään nyt remonttia, pahoittelut häiriöstä.

Urakoitsijan valinnan ratkaisivat lopulta entiset näytöt samankaltaisista projekteista samalla alueella sekä tekijän tunnettu nimi. Toinenkin loppumetreillä mukana ollut yritys olisi varmaankin saanut työn kunnialla loppuun, mutta tämä ihan varmasti. Epävarmuustekijöiden minimointi oli tällä kertaa valttia kaikkien koettujen koukeroiden jälkeen.

Maanantaina ruuvailimme työpäivän päätteeksi vinon pinon vetimiä, painikkeita ja heloja talteen remontin alta. Tänään lajittelimme ovia tarpeellisiin, tarvittaviin, säilytettäviin ja hävitettäviin. Ja ovia – Luoja paratkoon – niitä riittää enemmän kuin kukaan uskoisi. Kaikkein pahimmassa ovikarusellissa asunnon keskellä on tällä hetkelllä kaksitoista korkeaa alaovea ja viisi matalaa yläovea. Periaatteessa meillä pitäisi siis olla mistä ottaa kun tulevien huoneiden ovia kaivataan, mutta leveys, avautumissuunta ja kunto huomioon otettuna meillä olikin jo miettimistä. Tämän ovimeren omistajina emme nimittäin kovin hanakasti ole hankkiamassa enää uusia uksia kaupasta. Eiköhän näillä pärjätä. Vintiltä löytyy lisää.

 

 

Miten urakoitsija valitaan?

Täysin remontoitavan asunnon ostopäätöksen jälkeen tärkein päätös on remonttiurakan tekevän yrityksen valinta. Omien voimien rajallisuus tuli tunnustettua onneksi jo ennen nimien kauppakirjaan raapustamista. Tuttavapiirissä remontin kokonaan ostamista vähän kummasteltiin, koska ”onhan sitä tapetteja ennenkin itse seinään saatu”. Paikan päällä käyneet eivät ole palanneet asiaan. Vaikka neliöitä ei ole rajattomasti, on joka kohta huolenpitoa vailla. Tulee kovin pieni ja voimaton olo. Pelkästään remontin vaiheiden aikataulujen yhteensovittamisessa olisi amatöörillä hyvin pian sormi suussa.

Ensimmäinen ja luonteva urakoitsijanilmaisin on arkkitehti. Hänen kontaktinsa ovat koeteltuja ja hyväksi todettuja. Hän suositteli silti etsimään urakkakilpailuun muitakin tekijöitä, jotta ei turhaan synny epäilyksiä suosikkijärjestelmästä jonkun muun kuin työn tilaajan eduksi.

Puskapuhelinta, referenssejä ja yritysten taustoja vertailemalla valikoitui viisi hyvää ehdokasta, joilta urakkatarjousta pyydettiin.

Ensin piti tietenkin olla paperilla aika tarkasti mitä tahdomme tehtäväksi, millä materiaaleilla ja koska. Tarkkuudesta esimerkkinä voin kertoa, että esimerkiksi kylpyhuoneen kaakelikoko piti tietää jo nyt. Tottahan se on, että mosaiikin asentaminen eroaa oleellisesti 15 x 15 cn laatasta, mutta enpä olisi tullut sitä itse vielä tässä vaiheessa ajatelleeksi.

Yksi firma ei antanut tarjousta, koska oli jo täystyöllistetty, toinen totesi urakan olevan liian suuri heille, mutta kolme jäljelle jäänyttä jättivät tarjouksensa määräaikaan mennessä.

Seuraavassa vaiheessa istuttiin arkkitehdin ja urakoitsijoiden kanssa neuvottelupöytään, jonka ääressä sorvattiin urakan ehtoja tarkemmiksi samalla kun arkkitehti oman kokemus- ja vaatimustasonsa pohjalta kysellen kartoitti urakoitsijoiden kykyä hoitaa työ laadukaasti ja aikataulussa  valmiiksi. Ne olivat aika tiukkoja keikkoja, enkä ihan  joka hetki kadehtinut haastateltavien osaa ruuvipenkissä.

Yksityiskohdat hierottiin lopulta kahden urakoitsijan kanssa allekirjoitusta vaille valmiiksi.

Entten tentten…

Vaakakupissa painaa päätöstä tehdessä muukin kuin hinta. Tunteella ei päätetä, mutta sekin huhuilee taustalla. Tarjoukset eivät myöskään ole täysin identtiset: toinen yritys sisällyttää tarjoukseensa enemmän tarvikkeita  kuin toinen, toisella taas työ suoritetaan hiukan eri tavalla kuin toisessa firmassa, ja niin edelleen. Aikataulut sentään ovat molemmilla samat, luottotiedot kunnossa, suositukset samoin. Tässä vaiheessa ei oikeastaan huvittaisi sanoa kummallekaan enää ei, mutta emme me kyllä oikein kahtakaan urakoitsijaa voi ottaa.

Ajat ovat meidän eduksemme nyt sellaiset, että hyviä vaihtoehtoja onneksi on tarjolla, joten ei tästä päätöksenteon tuskasta varsinaisesti kannattaisi valitttaa. Muistissa on sekin aika, kun työvoimapulassa kärvistelevällä alalla rakentamisen ammattilaiseksi kelpasi kuka tahansa, joka erotti sahan vasarasta. Se ei todellakaan ollut rakentamisen kultakautta muuten kuin määrässä laskien.

Mutta nyt sitten sitä isoa päätöstä pusertamaan. Huh.

 

 

 

Kesäkuussa alkaa lämmetä

 

Peukkuja on pidetty ilmeisen aktiivisesti, sillä taloyhtiö näytti viimein vihreää valoa remontille. Jippii ja kiitos!

Hauskuushan ei silti vielä pääse alkamaan, sillä taloyhtiön hyväksyntä tarkoittaa vasta sitä, että voimme jättää rakennuslupahakemuksen rakennusvirastoon. Toukokuu on kierähtänyt kesäkuuksi, emmekä todellakaan ole ainoita viraston lupaluukulla lappu kädessä jonottavia. Lisäksi virastossa ajetaan sisään uutta ATK-järjestelmää, joka sitten joskus tulevaisuudessa nopeuttaa hakemusten käsittelyä. Tällä hetkellä vaikutus valitettavasti on vielä päinvastainen. Toisaalta nyt voi viimein alkaa tehdä edes jotain, eli purkutöitä. Eikä sekään ole ihan pieni työmaa.

On tätä odotettukin. Toinen tyttäristä lausui taannoin lakonisesti, että hän ehtii muuttaa kotoa opiskelemaan ennen kuin asunto on valmis. Samoihin aikoihin erehdyin miettimään ääneen minne haluaisin eläkepäiviksi asettua. (Kyseessä on niinkin ajankohtainen haave kuin arviolta noin 20 vuoden kuluttua realisoituva elämänvaihe.) Se oli kuin sormen työntämistä liian syvälle omaan sieraimeen. ”Ai miks? Toi asuntohan valmistuu just sopivasti. Pääset muuttamaan sinne”,  lohkoi pienempi prinsessa. Juupelis juu. Ainakin sarkasmin taidossa on saatu oppia jo varhaisella iällä.

Mustalaisleiri on joka tapauksessa pakannut kimpsunsa ja kampsunsa taas yhdestä osoitteesta kasaan ja tehnyt kuten herrasväki entisaikoina: lähtenyt maalle kesänviettoon. Vara-asunto kaupungissa on tyhjennetty, siivottu ja ovi takana suljettu. Kolmeen osoitteeseen ripoteltu omaisuus on siirtynyt pääasiassa kahteen, mikä toivottavasti helpottaa arjen hallintaa edes hiukan. Paitsi tietenkin sitten kesämökille kulkeutuu osa… Eli mikään ei oikeasti siltä osin tule muuttumaan ihan pian. Hukassa on ainakin kaikki, joka asia ja lisäksi luultavasti myös loput.

Yksi ehdottoman positiivinen seuraus matkalaukkuelämästä on ollut: ei tee  v ä h ä ä k ä ä n  mieli hankkia  m i t ä ä n  uutta esinettä tai vaatekappaletta. Päin vastoin. Minulle on puhjennut akuutti tavara-allergia.

Sen lisäksi remontin viivästyminen on aiheuttanut vakavaa henkistä tyhjäkäyntiä. Sitä on pitänyt lievittää puuhastelemalla sijaistoimintojen parissa. Siksi esimerkiksi maalaisresidenssin puutarha kokee kummia, kuusiosainen pirttikalusto luo nahkaansa ja harrasteauto on vailla verhoiluaan.  Normaaleista kotipuuhista, kuten ruokahuollosta, siivouksesta ja pyykkäämisestä huolehtimisen lisäksi ainakin ruumis – sielusta en lupaa mitään – piipahtaa päivittäin myös työpaikalla. Elämään saa tarvittaessa, katsokaas, ruuhkaa ja vilskettä jopa ihan ilman remonttia!

Ja se on ihanaa.