Lainalainen kaaos

Kun olohuoneessa näyttää tältä…

.

… jakeittiössä tältä…

…se tarkoittaa sitä, että ihan kohta lattialaudat löytävät määränpäänsä ja muinaiset koolaukset painuvat taas pimentoon.

Vanhan lattian alta paljastui  vielä tässäkin vaiheessa jokunen muisto talon rakentamisen ajoilta. Parketin valmistaja selvisi jo aiemmin kasettien alapuolelle naulatuista pahvilapuista, mutta nyt tiedämme myös mistä lasit toimitettiin.

.

.

Lahden lasitehdas oli ahtaalla talon rakentamisen aikoihin, kun koko rakennusalalla  oli laman jäljiltä jähmeää. Kaiken lisäksi tuontilasi Viron uudenaikaisesta tehtaasta kiristi kilpailua. 1930-luvun loppua kohti rakennustoiminta taas elpyi lasiteollisuudenkin onneksi – kunnes syttyi talvisota.

.

Ruuvitoimittajana on näyttänyt olleen August Stenmanin tehdas Eskilstunasta. Eikö meillä ollut Suomessa omaa ruuvitehdasta?

Kaakelitehdas sentään ainakin oli. Löysin paksuja ja painavia laattapaloja, josta suurin osa oli kotoisin kuusikulmaisesta, vaaleasta lattiaklinkkeristä ja yksi pala valkoisesta lasitetusta seinälaatasta. Sen ainokaisen seinälaattapalasen takaa löytyi puolikas Pukkilan Kaakelitehtaan tuttua sarvipäätä.

Pukkilasta tilattiin uusimmatkin laatat, kuusikulmaiset tietenkin, miten niin sopivilta sattuivatkaan tuntumaan?

.

Isompi kylpyhuone on nyt vesieristetty ja kaikin puolin kurantiksi todettu.

Märkätilat ovat  tunnetusti kaikkein suurinta tunnontarkkuutta ja huolellisuutta vaativa osa remontista. Sisustusarkkitehti määrittelee ulkonäön ja toiminnot, rakennesuunnittelija sunnittelee teknisen toteutuksen, hormimies huolehtii ilmastoinnin, sähkömies tekee sähköt, putkimies putket ja urakoitsijan riveistään valitsema ja ohjeistama varsinainen märkätila-asentaja valaa lattiat, tekee koolaukset, kaadot, vesieristeet ja kaakeloinnit. Hänellä on kaikkein suurin yksittäinen vastuu käytännön toteutuksesta, sillä virhe missä tahansa hänen  tekemistään työvaiheista olisi kallis ja hidas korjata.

Taloyhtiön määräämä valvoja varmistaa ja vahvistaa työn edetessä, että kaikki sujuu viranomaismääräysten ja hyvän rakennustavan ja mukaisesti. Tänään hän kävi katsomassa, josko työmaalla jo saisi aloittaa kaakeloinnin. Tarkastuskäynnillään hän totesi irti leikkaamastaan koepalasta, että vesieristeen kalvopaksuudet eivät olle sinne päin, vaan ihan täsmälleen kuten olla pitää. Kaatojen kallistukset ja korkeudet tarkastettiin kolmella erilaisella vatupassilla kaikista ilmansuunnista. Mittailut tuottivat pelkkää suitsutusta esimerkillisesti tehdystä työstä.

Kylpyhuonemiehemme oli luultavasti meitäkin tyytyväisempi kiitoksesta, mutta ei meistäkään tuntunut hassummalta kuulla, että kaaos hakeutuu kohti järjestystä ennalta suunniteltua kaavaa noudattaen.

.

Kaikkialla ei olla ihan pelkkää viimesilausta vailla, mutta ei se mitään. Tiilipinnassa on kaunis struktuuri ja lempeät syyssävyt.

Koskeminen on uskomista

.

Tätä ei ole ihmissilmä hetkeen nähnyt. Lattioita peittävät pahvit ja paperit. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin juuri tätä näkymää ei ole enää olemassakaan. Pieni hiljainen hetki sille.  Kauniita näköaloja on toisaalta nyttemmin auennut toisaalle huoneistoon, vaikka juuri tästä, alkujaan neljään huoneeseen ulottuvasta suorasta on jäljellä enää kahden huoneen pätkä.

Parkettityötä lähestytään, kun ensi viikolla alkaa purkukohtien pohjien viimeistely. Varsinainen parketin korjaus ja kunnostaminen on vuorossa, kun seinät on maalattu, jotta puhtoinen puu ei saa vahingossakaan maalipilkkuja pintaansa. Pahimmissa kohdissa, missä lattia on saanut osansa kukille kohdistetusta huolenpidosta, jälki on tällaista:

.

.

Tämän kohdan vuoksi epäilimme itsekin aluksi lattian pelastumista. Puu on halkeillut, kiharalla, paikoitellen irtikin. Nyt tiedämme paremmin. Hiomisvaraa on jäljellä hyvin, ja jos puu on liian haperossa kunnossa, palat korvataan uusilla tai purkukohdista talteen saaduilla. Aitoa parkettia voi korjata, toisin kuin modernia seuraajaansa lautaparkettia, joka on muutenkin oikeasti kokonaan eri asia.

Parkettimiehemme kertoikin jo aiemmin, että lakka ei kuulu parketin pintaan. Se on kyllä kestävä, mutta ei elävä eikä hengittävä. Paljonhan sitä puhutaan ja on se lakka kuitenkin helppo ja huoleton huoltaa, tuumailin visioidessani lattioiden vahauksen tai öljyämisen vaivaa.

Viikko sitten saimme luvatut mallit öljytystä ja vahatusta parketista vanhaan lakattuun lattiapalaamme tehtynä.

.

Vasemmassa reunassa öljytyt palat, oikealla vahatut.

.

Kuva ei tee oikeutta, eikä etenkään välitä tuntokokemusta, mutta ero lakatun osuuden ja vahatun tai öljytyn puun välillä on kuin vertaisi kumihanskaa silkkisormikkaaseen. Jos jostakin olemme olleet yksimielisiä, niin tästä. Lakattua parkettia meille ei tule.

Lakkapinta oli ihan ok siihen asti kun ei ollut vertailukohtaa. Voi kai rehellisesti tunnustaa, että se kelpasi, koska emme paremmasta tienneet. Nyt kylmänniljainen lakka on sula mahdottomuus.

Öljyn ja vahan välillä pallottelimme pidempään, eikä valintaa vieläkään ole ihan loppuun asti nuijittu. Vaha on alkuperäinen ja kieltämättä kauniimpi vaihtoehto. Öljy ei anna aivan samaa hunajaista sävyä kuin vaha, mutta on toisaalta helpompi huoltaa. Vaha pitäisi poistaa ennen uuden levitystä, mutta öljyä ei tarvitse. Öljy myös kuivuu nopeammin. Tällä hetkellä öljy johtaa.

Äkkinäinen voisi luulla, että öljytyn tai vahatun parketin teettäminen on edullisempaa kuin kuuteen kertaan lakatun. Silloinpa olisi hän jälleen väärässä. Luonnonöljyt ja -vahat ovat kalliimpia kuin lakat, joten moninkertaisen lakkaustyön poisjäännistä syntyvä säästö uppoaa materiaalikuluihin, eikä riitäkään.

C’est la vie.

Päämäärä

Pikkunippelipuuhastelujen lomassa iso kuva on välillä unohtua. Se, mitä kohti sinnikkäästi pinnistellään, näyttää suunnilleen seuraavanlaiselta:

 

Osa ovista tulee aukeamaan eri tavalla kuin tässä kuvassa, jonkin paikka on vaihtunut, jokin seinä on aavistuksen toisin, mutta melko tarkastit tuon näköinen koti meillä pitäisi reilusti alle kahden kuukauden kuluttua olla.

Usko on ajoittain ollut koetuksella, mutta kun katsoo miltä alkutilanne näytti, niin ymmärtää, että ihan sormia napsauttamalla tuo taikatemppu ei suju. Purkamista on jäljellä vieläkin, vaikka tavaraa on lähtenyt jo tonnitolkulla.  Valppaus on valttia, sillä virheisiin ei nyt oikein olisi aikaa eikä jaksamista purkamis-, rakentamis- eikä kunnostusrintamalla. Kaikkea kolmea on tarjolla samaan aikaan.

Tämän hetken suurin huoli kohdistuu – mikä yllätys  – oviin, joista ei pulaa pitänyt oleman. Ei tavallaan ole nytkään, mutta saranoista on. Tarina on pitkä ja kertomisen arvoinen, mutta ehkä teen sen joskus myöhemmin, kun tuorein tuska on hellittänyt.

Mitähän huominen tullessaan tuo?

Se sykkii sittenkin

Välillä vaikutti jo siltä, että kodin sydän jää kokonaan kylmäksi, kun ketään ei laisinkaan tuntunut kiinnostavan myydä meille keittiökoneita. Yrityksen puutteesta tuskin kenkä puristi, sillä tarjouspyyntöjä laadittiin ja lähetettiin useampaankin alan liikkeeseen täsmälleen niiden toivomalla tavalla pyydettyyn osoitteeseen. Ei ollut merkitystä oliko kyse kivijalkaliikkeestä vai nettikaupasta, yhtä odottavalla kannalla olemme yhä molempien suhteen.

Ehkä jonotuslapputekniikalla olisi voinut lopulta onnistua jollakin tavalla, mutta oli vallattoman vaikea motivoitua seisoskelemaan liikkeissä, joiden myymälävalikoimissa ei ollut ensimmäistäkään toivottua laitetta katseltavaksi tai koskettavaksi.

.

Keittiö nyt

.

Tämän puljaamisen lisäksi tarinamme sankari ja sankaritar eivät olleet päästä sopuun itsensä, eivät toistensa kanssa keittiön pakollisten laitteiden määritelmästä, joka tulkitsijasta ja painotuksista riippuen oli hiukan erinäköinen.

Höyryuuni ei pienen hauduttelun jälkeen kuulostanut minustakaan enää täysin poissuljetulta vaihtoehdolta, vaikka olen tähän mennessä osannutkin keittää riisin aika hyvin ihan tavallisessa kattilassa. Höyryuunin pudotti lopulta pois kodinkoneruletista yksinkertaisesti vain tila. Sitä ei ole määrättömästi käytettävissä, joten päädyimme kahden uunin sijasta valitsemaan seuraavaksi parhaan vaihtoehdon, mikä meille tarkoittaa kosteuspaistomahdollisuudella varustettua kiertoilmauunia.

Uuniasian viimein ratkettua oli kaikkein vaikein käsitelty.

Kylmälaitteet olivat ongelmattomin osa keittiötä. Pakastin pääasiassa vain pakastaa ja jääkaappi pitää viileänä. Niiden toiminnoissa oli niukasti vaihtoehtoja tai eroja, eikä ulkonäölläkään ole mitään merkitystä integroitavien laitteiden kohdalla.

Meille mahdolliset liesituulettimet näyttivät kaikki jokseenkin samoilta ja pitivät saman verran ääntä, eli rasti ruutuun ”ihan sama, otetaan siltä valmistajalta kuin muutkin koneet”.

Astianpesukoneen kanssa päättelimme kolmikorisen mallin olevan meille paras, äänitason olisi oltava kohtuullinen ja tuntuman tukeva.

Höyryuunin poisjääntiä lohduttamaan haluttiin lämpölaatikko.

Integroitavaan mikroaaltouuniin toivottiin myös grillitoimintoa.

Jäljelle jäi enää kaasuliesitason valinta. Niissä olikin sitten isosti valinnanvaraa. Tasoja on tarjolla käytännöllisestä karkkiin, ja karkissa edustettuna kaikki tuttifrutin maut. Peilitaso kaasuliekin alla olisi ollut takuulla hienompi kuin upea, mutta koska ylikiehunut kaurapuuro on tarpeeksi ihana yhteenkin kertaan nähtynä, päädyimme yksinkertaiseen, tyylikkääseen JA käytännölliseen valintaan. Järki se on joka meillä jyllään.

Juuri järjellä rajasimme valmistajakandidaatitkin pariin, kolmeen luotettavaan. Ei tämä nimittäin niin hauskaa ole, että ihan lähivuosina haluaisimme ryhtyä uudestaan jahtaamaan esitteitä ja seikkailemaan jännästi rakennetuilla nettisivuilla.

Ystäväapu ratkaisi onnellisesti ensimmäisen ja isoimman ongelmamme. Heidän kauttaan löytyi parikin avuliasta kontaktia, jotka olivat kiinnostuneita myymään meille keittiöön tarvittavat kahdeksan kodinkonetta. Nyt tilaus on viimein tehty, puusepällä mitat koneista ja meillä vapaus siirtyä kohti uusia kiinnostuksenkohteita. Meille tulee hyvän Mielen keittiö.

 

Keittiö kuten se tulee olemaan

.

Happea Habitaressa

.

Remontissa on menossa superrasittava vaihe. Todella raastava nykertämistaival. Tuthauttava näpertelypätkä. Sen nimi on kylpyhuone. Muu huoneisto puolestaan odottaa kylpyhuonepalikan muotoutumista ennen kuin remontti pääsee jatkumaan.

Kylppäri vaatii tuhat ja yksi työvaihetta ennen kuin se täyttää sekä viranomaismääräykset että omat vaatimuksemme. Lennossa tulee päivittäin pientä säätöä, kuten aina kun muuttujia on paljon. Esimerkistä käy vaikkapa ovien aukeamissuunta, joka piti vaihtaa, jolloin valokatkaisintenkin paikkaa piti muuttaa. Tai se, kun minut nähtyään kylpyhuonemies suositteli lämpimästi allastason laskemista hiukan alaspäin, jotta nassunpesuvedet valuisivat kainaloiden sijasta pesualtaaseen. Ja sittenpä peilikaapinkin paikkaa piti muuttaa alaspäin…. Entäs kaapin sähköt? Tosin kyse on vasta koolauksista eikä varsinaisista kaapeista, mutta kaapinpaikka oli silti tiedettävä nyt.

Haa, sen määräsin minä!

Ihan melkein lipsahdin tässä ajattelemaan kodinkonevalintoja, joita toden totta pyöritellään edelleen. Kiintokalusteiden rakentaja alkaa olla jo aika kiinnostunut integroitavien koneiden mitoista, jotta keittiö tulisi ajallaan ja oikean kokoisena paikalleen. Huomattavasti häntäkin kiinnostuneempi aikataulujen pitämistä edistävistä asioista olen minä itse. Vesikalusteet sentään on saatu jokseenkin valittua, vaikkei vielä tilattua. Luojan lykky, ettemme edes kuvitelleet pääsevämme tapeteista minkäänlaiseen ratkaisuun: meille tulee maalatut seinät.

Piipahdus syksyn Habitareen ei ollut tässä elämänvaiheessa mikään itsestänselvyys, vaikka muuta voisi luulla. Remonttia ja sisustusta on nautittu jo yliannostusta hipova panos menneiden kuukausien aikana., mikä huomattavasti hillitsi messuhaluja.  Tuli nyt silti  käytyä. Iltasella sekaankin mahtui hyvin.

Keittiöpuolta kolusimme aika tovin, mutta antiikki oli se varsinainen herkkupala. Se antoi erinomaisen piristävästi kaivattua etäisyyttä työmaapölyyn, lattiaa korvaaviin vanerilevyihin ja hanaluetteloihin. Antiikkipuolella oli vaikka mitä hauskaa ja houkuttelevaa, mutta varsinaisen sisustuskohteen ollessa vielä kovin keskeneräinen oli helppoa osoittaa itsehillintää. Nautimme silmillämme lompakkoa rasittamatta.

Samaiselta osastolta löytyi messujen kaunein yllätys, niin kovin kainona ja hillittynä. Kuka olisi arvannut, kaiken visuaalisen hälinän keskellä?

.

.

Helene Schjerfbeck,

Aseman neiti

Akvarelli

n. 1918

Oli ihana tavata, neiti. Mukavia messuja!

Unelmia ja lattiahommia

   

.

Kun on raskaana, näkee kaikkialla raskaana olevia naisia. Ja kun remontoi, on joka paikassa äkkiä rakennustelineitä, siirtolavoja, tuttujen firmojen autoja ja keltaliivisiä miehiä. Kaupunki on muuttunut suureksi rakennustyömaaksi.

Eilen kaikista ympäristössä hyörivistä rakentajista huolimatta en onnistunut tapaamaan sitä ainoaa, jota yritin. Syy ei ollut hänen eikä minun, vaan pätkivän tiedonkulun, tuon tietoyhteiskunnan nilkkoja alati näykkivän seuralaisen.

Tänään teimme treffit paremmalla onnella.

Huomiomme keskipisteessä paistatteli parketti. Joku alkuvaiheen urakoitsijakokelaista tokaisi sen nähdessään, että tuo nyt tietenkin lähtee. Ei lähtenyt, urakoitsija lähti. Mutta huolenpitoahan lattia toki kiivaasti anelee.

Asunnon edellinen omistaja oli kukkia rakastava iäkäs rouva, joka teki erkkeristä kukoistavan viidakon. Valitettavasti parketti ja viidakko eivät sovi yhteen oikein millään tasolla: parketille ei pidä tehdä sademetsää, eikä sademetsästä parkettia.

Erkkerialueen tippavesivaurioita lukuunottamatta tammiparketti on aika hyvässä vedossa – paitsi purkualueilta, joilla sitä ei ole ollenkaan. Tiedossa on siis sekä kokonaan uuden rakentamista että vanhan huoltamista. Mutta millä pinnalla?

Alunperin kaikki parketit on vahattu. Vaha on hengittävä, kosteutta hylkivä ja miellyttävä pinta. Mutta ihan helppo se ei ole. Vaha on pestävä huolella noin kerran vuodessa sitä poistavalla pesuaineella ja tehtävä koko lattian uudelleenvahaus. Muuten se ei kestä kauniina eikä kunnossa.

Lakkapinta keksittiin pelastamaan palveluskunta vahauksen vaivoilta. Vai olisiko lakkamuoti sittenkin lyönyt itsensä läpi siinä vaiheessa kun palvelijoita ei ollut enää yleisesti tapana pitää? Isäntäväen polvet pelastuivat.

Kuka tietää, mutta käytännössä kaikki vahatut parketit on jossain vaiheessa lakattu yli. Lakka ei valitettavasti ole paras mahdollinen pinta puulle. Se estää lattiaa elämästä kosteuden mukana, koska pinta on tiivis. Jos parketin alle pääsee raoista vettä, se ei haihdu kovin nopeasti pois.

Toiveissamme siinteli vahattu tai öljytty himmeähkö lattia, jossa vanhat raot ja kolhut saavat näkyä. Parkettimies kylläkin suositteli kolojen kittaamista. Hän myös valisti asianmukaisesti öljytyn lattian huoltamisesta: kerran vuodessa kauttaaltaan yli öljyrievun kanssa.

Saapa nähdä. Nyt on hyvä hetki miettiä oman motivaationsa astetta, kun huonekalut ja matot pitäisi siirtää pois tieltä, ottaa öljyriepu kauniiseen käteen ja asettua konttausasentoon. Ehkä… Riippuu paljon koepinnoista, jotka ylen ystävällinen parkettispesialisti eri käsittelyillä meille tekee.

.

.

Huomenna tapahtuu lattian tasolla joka tapauksessa suuria ilman parketinkorjaajaakin. Kylpyhuoneen lattianpohja on nimittäin nyt valamista vaille valmis. Ja kun lattia viimein syntyy, voidaan alkaa seinienkin tekeminen. Se on iso nytkähdys eteenpäin. Ainakin kahdeksankymmenen säkin painoinen.

.

.

Tuukkanen tuli tutuksi

.

Ensimmäisen kerran törmäsin Bruno Tuukkasen (1891-1979) nimeen, kun selvitin tulevan kotitaloni rappukäytävän kattomaalauksien tekijää. Nimi ei jäänyt sen kummemmin mieleen, koska en tunnistanut sitä mistään ennestään. Työn alla oli paljon muutakin selvitettävää ja mielenkiintoista juuri silloin.

Myöhemmin keväällä huomasin kyltin ”Kuusen istutti Eero Snellman 1926″. Uteliaana yritin ottaa puolijumalani Googlen avustuksella selvää kuusesta ja sen historiasta, mutta pääsinkin puusta pidemmälle kuin olisin arvannut. Löysin nimittäin jälleen Bruno Tuukkasen. Hän on yhdessä Eero Snellmanin kanssa suunnitellut meille joka ikiselle tuttuakin tutumman symbolin: Suomen lipun.

Sivistyksessäni on ollut heittomotin kokoinen aukko, sillä en ollut koskaan ennen kuullut kuka tai ketkä maamme lipun ovat suunnitelleet. Häpeä tunnustaa, etten  suoraan sanottuna ollut tullut edes ajatelleeksi, että  jokuhan senkin on joskus tehnyt. Mutta siniristilippu on suomalainen kuin suksensauva, eikä itsestäänselvyyksiä tule aina ihmetelleeksi.

Nyt jo tiedän, että lipullamme on ollut myös monenlaista edeltäjää erilaisissa historian vaiheissa. Tarina on tutustumisen arvoinen ja löytyy vaikkapa täältä.

.

.

Kesän korvalla haastattelin hopeaseppä, muotoilija Börje Rajalinia (s. 1933) Hän on toiminut laaja-alaisesti taideteollisuuden, teollisuuden ja kulttuurin alalla, muun muassa Kalevala Korun taiteellisena johtajana ja pääsuunnittelijana vuodesta 1956 alkaen aina 1970-luvulle asti.

Kalevala Korulle Rajalin päätyi ehkä hiukan sattumankin johdattelemana: hän törmäsi kadulla entiseen opettajaansa, joka vinkkasi, että Rislakin Eero lähti Norjaan – jäi paikka vapaaksi, haepa sitä. Rajalin teki työtä käskettyä, haki ja sai työn.

Tämä entinen opettaja, hänhän oli luonnollisesti taideteollisen oppilaitoksen yliopettaja Bruno Tuukkanen, kukapa muukaan.

Nyt kun rappukäytävissä kulkiessani vilkaisen kattoon, antiikin jumalat, laivat ja merenelävät ovat kodikkaasti kuin tutun miehen siveltimestä. Ja historia, sen kaarnalaiva keikkuu ihan käden ulottuvilla.

.

Kuopukseni konfirmoidaan pian. Turha varmaankaan edes mainita  kenen työnjälki koristaa hänen rippikirkkonsa alttaria ja holvikaaria.

.