Perhe

Tänään on tärkeä päivä kotimme remontissa, mutta täysin eri mittakaavassa päivän tärkeys on Suomen ihmisoikeuksille. Siksi tämä työmaa-aiheen ohittava ja ylittävä puheenvuoro.

.

Minun perheeni tänään ei ulkoisesti ole sellainen, millaiseksi sen nuorena aikuisena kuvittelin. Se ei myöskään näytä siltä kuvalta, joka useimpien suomalaisten henkisille verkkokalvoille heijastuu, kun puhutaan perheestä: isä, äiti, kaksi vaaleatukkaista lasta, bonuksena koira. Eikä se ole sekään mittava kokoelma saman katon alla eläviä sukulaisia, joka agraariyhteiskunnassa muodosti perheen.

Vaikka ei käynyt niin kuin kauan sitten kuvittelin, ovat asiat juuri nyt kuten hyvä on. Perheeseemme tänään kuuluu kaikkine pää- ja sivuhenkilöineen väkeä enemmän kuin laki sallii (anteeksi sanavalinta) mutta mitä sitten? Ei ole keneltäkään pois, että lapsilla on elämänsä iloja ja suruja jakamassa useampi aikuinen. Eivät he kärsisi siitäkään, että niitä olisi vain yksi. Kokemuksesta tiedän, että yhden aikuisen lapsiperhe on myös täysivaltainen, hyvä ja onnelllinen perhe.

Oli aika, jolloin avioero oli paitsi etenkin naiselle taloudellinen mahdottomuus, myös häpeä sekä aikuisille – taas korostetusti naiselle – että myös lapsille. Tarjolla oli kaksi huonoa vaihtoehtoa, joista usein valittiin kurjassa liitossa eläminen. Sen katsottiin silloin olevan lapsenkin etu, mikäli sellaista tultiin ajatelleeksi. Kaikkien osapuolten onneksi ajat, asenteet ja lait ovat sittemmin muuttuneet inhimillisemmiksi.

En usein tuo esille perheemme olevan ”uusperhe”. Mitäpä kenellekään kuuluu miten perheemme on syntynyt? Lapsilla on useita erilaisia perhekokoonpanoja, mutta mitä sekään muille kuuluu? Jos johonkin niistä – tai ainoaan – sattuisi kuulumaan kaksi samaa sukupuolta olevaaa aikuista, mitä sekään toisille kuuluisi? Uusperheet, sateenkaariperheet, ydinperheet, adoptioperheet… Mihin näitä määritelmiä tarvitaan?

Jospa olisimme kaikki variaatiot perheitä vain. Erilaisia, samanlaisia, tasa-arvoisia. Pääasia on, että lapsilla on pysyvästi edes yksi turvallinen, rakastava aikuinen elämässään. Mitä useampi, sitä parempi.

Kaikilla ei ole yhtään. Tämän tietäen, tässä yhteydessä, sukupuolesta puhuminen on puhtaasti moraalitonta. Sukupuolella ei pitäisi olla mitään merkitystä, kun puhutaan rakkaudesta, huolenpidosta, velvollisuuksista, oikeuksista tai muista universaaleista ihmisyyden alueista.

Käyttipä järkeä tai tunteita, en mitenkään näe kuin yhden tavan äänestää. Äänestäkää tänään ihmisoikeuksien puolesta, arvoisa eduskunta, olkaa hyvä.

Pienesti maalissa

Työmaa on siivottu. Kolme naista ahkeroi koko päivän, niin että remonttipölyt, roiskeet ja mäiskeet saivat varmasti kyytiä. Siinä sivussa laattamies hoiteli välitilan kuntoon ja minä juoksin kaupungilla hankkimassa koukkuja ja valaisimia kylpyhuoneisiin.

Asunto on nyt puhdas, mutta ei varsinaisesti valmis edelleenkään. Siivotusta ja rakennustarvikkeista tyhjennetystä asunnosta vain pääsee nyt näkemään mitä pitää vielä fiksailla. Perjantaina on tarkoitus tehdä ns. narinalista. Se tarkoittaa sitä, että tilaaja tai hänen edustajansa tarkastaa asunnon, kirjaa puutteet ja toimittaa niistä listan urakoitsijalle. Sen mukaan urakoitsija hoitaa hommansa loppuun, minkä jälkeen tehdään vielä katselmus, jossa työ toivottavasti julistetaan lopullisesti valmiiksi.

Siivottuun asuntoon oli ihana tulla, mutta puhdas, kalustamaton ympäristö on tosiaan aika paljastava. Yksi ikiliikkuja on jalkalistojen maalaus. Kun jalkalistat ovat kunnossa, pitää korjata vähän seiniinkin osunutta listamaalia piiloon. Ja kun seinä on kunnossa, onkin jalkalistaan lipsahtanut roike seinämaalia. Sitä korjatessa ja seinää varoessa listamaalia valahtaa lattian puolelle, jne. Prosessi olisi kiehtovaa seurattavaa (kuin ruohon kasvaminen), ellei sattuisi tapahtuman omassa asunnossa. Tätä kiertokulkua eri vaiheissaan on nähtävissä vähän joka seinällä.

Pari nopeaa sisäänhengitystä tuli vedettyä myös silloin, kun näin uuden uutukaiset keittiökaapit ensi kertaa pölyvapaina. Oikein hyvät muuten, mutta vaaleanharmaiden maalipisaroiden tähtisumu ovien alareunoissa ja sokkeleissa tuli ei-toivottuna yllätyksenä. Lattiamaalia.

Lakkapintaisia ovia taas kirjoo seinämaalipisarointi siellä, missä ei ole peräti ihan reilua siveltimenjälkeä. Ootratun oven vauriot tiesin jo etukäteen. Ne syntyivät, kun saranafiaskoa korjattiin reippain ottein. Kittiä oli siellä sun täällä, minkä kittaaja korjasi hiomalla pakkelit pois – toki samalla myös koristemaalauksen, jota luuli lakaksi.

Täällä on tehty paljon hyvinkin. Olisi epäreilua väittää muuta. Tämä loppuvaihe vain tuntuu kestävän ja kestävän, eikä kahdestaan asuntoa pakertaneilla remontoijillakaan ole tainnut enää mielenkiinto taivaita tavoittella.

Takaiskujen jonoon tälle viikolle merkitään vielä toisenkin betonitason osoittautuminen epäkurantiksi. Kylpyhuoneen taso lähtee perjantaina takaisin valmistajalle, tämän toisen kohtalosta en ole onnistunut saamaan keneltäkään vastuulliselta inahdustakaan irti.

Tänään oli vähän huono päivä. Ei kuitenkaan niin huono, että olisi itkettänyt.

Plussapuolellakin on asioita: 1) Asunnosta on edelleen tulossa hieno. 2) Suojien alta paljastunut takka on yhä ihana. 3) Luulen, että eteisen valaisin löytyi tänään. 4) Kaikki on valmista sähkömiestä varten. 5) Kaasumies on tavoitettu ja treffit sovittu. 6) Uuni toimii ja vaikuttaa erinomaiselta.

Huomenna vaikka  iloisia sisustusmietteitä. Ei täällä ikuisesti näin minimalistisesti eletä.

Geronimo!

Tasojen kanssa jumppaaminen jatkuu. Kolmesta osui nappiin yksi, mutta kuin sattuman kauppaa se sentään oli juuri se kaikkein painavin yksilö.

Nyt meillä on keittiössä paikallaan saarekkeen taso, uuni, lämpölaatikko, liesituuletin ja kohta myös liesi, kunhan kaasuasentajaan saadaan kontakti. Saareke alkaa siis olla kunnossa. Sen sijaan tiskiallastasosta uupuu yksi reikä. Tämä yksi onneton puuttuva poraus tarkoittaa sitä, ettei allashanaa, pesukoneventtiiliä eikä astianpesukonetta saatu kytkettyä perjantaina. Katsoin parhaaksi tilata uuden hanan, jossa on pesukoneventtiili samassa. Näin pärjätään tasossa olevalla rei’ityksellä. Virhe on jonkun muun kuin meidän, mutta nyt on tärkeintä saada keittiö toimintakuntoon. (Kenelläkään tarvetta hienolle hanalle?)

Kylpyhuoneen taso puolestaan osoittautui hiukan turhan viimeistelemättömäksi. Sille on tehtävä jotain ennen kuin allasta ja hanaa kannattaa kiinnittää.

Ja on meillä muutakin pientä täällä vielä työn alla, kuten kylpyhuoneen valaisimet (tilatut toimitettiin väärinä), viimeisiä sähköasennuksia, wc-pöntön kiinnitystä sekä keittiön välitilan laatoitus. Näperryksiä vain.

Joku kysyi minulta hiljattain mikä saa ihmisen ryhtymään tällaiseen projektiin. Ja moni, moni muu on ihmetellyt miten jaksamme näin pitkää remonttia, jossa tulee mutkia matkaan vähän joka käänteessä.

Projektiin ryhtyminen on helppo perustella. Juuri meille sopivia asuntoja ei valmiina ollut tarjolla sillä sijainnilla kuin halusimme. Tämän pohja ja neliöt antoivat mahdollisuuden tehdä sellaisen.

Entä miksi hymy ei hyydy? Kun isoon remonttiin ryhtyy, on hyväksyttävä, että ongelmiakin ilmaantuu. Niitä ratkotaan matkan varrella järki kädessä, mutta niin, ettei jälkeenpäin mieltä kaikerra liiallisin kompromissein saavutettu lopputulos. Tämä on vähän kuin laskuvarjolla hyppääminen: kun hyppää, ei pois kyydistä enää pääse. Tavoitteena on turvallinen laskeutuminen, vaikka riskibisneksestä on kieltämättä kyse. Huolellinen etukäteisvalmistautuminen ammattilaisten opastuksella ja riskien minimointi kelpo välineitä, harkintaa ja huolellisuutta käyttäen ovat tässäkin tarpeen, jos tahtoo selvitä hengissä. Ei hurjapäille, ei kuumakalleille.

Aikanaan tämäkin loppuu. Elefanttia nakerretaan pala kerrallaan, eikä sitä ole enää montaa murua jäljellä. Yhdeksän betonimurskelavallisen purkutyömaasta on aloitettu, ja nyt näperrellään valaisinten ja suihkuverhotankojen kanssa.

Oh my, onpa ollut.

Kerran vielä, pojat!

Korjausliike on suoritettu oikeaan suuntaan, mutta turhan reippaalla otteella. Parempaa kohti silti menossa! Seuraavan kerran jo osuu. Tämä homma on pienestä kiinni ja silmä on armoton mittaväline.

Tänään on tapahtunut nyanssien viilauksen lisäksi raskaita asioita. Meillä on nyt keittiössä tasot. Pienimmän betonitason kantoi yksi mies,  mutta hän olikin aikamoisen harteikas kaveri. Seuraavaa kokoa toi kaksi kaverusta ja kolmannen kuljetti taukoja välillä pidellen ylös kolme, nosti paikoilleen viisi miestä. Leveyttä tasolla on 800, pituutta 2400 ja paksuutta 40 millimetriä. Betonisten pihalaattojen painoon vertaamalla voi sellaisia joskus kanniskellut jotenkin hahmottaa tason huomattavaa massaa.

Taas ollaan isoa askelta lähempänä valmista asuntoa. Tasot ovat massiiviset, mutta hienot – massiivisen hienot, voisi sanoa.

Huomenna on hulinapäivä, kun sähkömies, putkimies, mahdollisesti kaasumies ja joka tapauksessa vakituiset remonttimiehet ovat kaikki työmaalla. He tosiaan ovat jok’ikinen miehiä. Koko pian viiden kuukauden rupeaman aikana täällä on ollut vain yksi nainen töissä. Työmaa  oli silloin purkuvaiheen jälkeisestä kaoottisuudestaan huolimatta siistimpi kuin koskaan sen jälkeen.

Kirjoitan ehkä joskus kokemuspohjalta enemmänkin naisen paikasta remontissa, mutta juuri nyt pitää latautua huomisen haasteita varten. Edessä voi olla ihan mitä vain, kun hella-liesiosastoa asennetaan alapuolella paikoilleen samaan aikaan kun yläpuolella kiinnitetään liesituuletinta kattoon,  vesiä, kaasuja ja sähköjä kytketään ja jossakin välissä vielä maalataan lattiaakin. Jokohan saataisiin ainakin kylmälaitteet käyttöön?

Tikkutiistaina heitin puusepän ulos

Smyygit. Vedetty ikkunalasi ja viisto valo viihtyvät yhdessä.

Tikkuiseksi tiistaita on turha haukkua, mutta tikut rimmasivat niin kivasti puusepän ammatin kanssa, etten malttanut olla otsikoimatta noin harhaanjohtavan pääsiäisviikkohenkisesti. En sitä paitsi oikeastaan heittänyt puuseppää pihalla, enkä etenkään siinä merkityksessä kuin yleensä ensimmäiseksi tulee mieleen. Enkä myöskään nakannut miespoloa ikkunasta, älkää pelätkö. Se meni näin:

Erkkerin toinen päätyikkuna on ilmeisesti hamasta valmistumisestaan asti ollut karmeihinsa vähän epäsopiva, eikä ole siksi sulkeutunut kunnolla. Talvi tulee ja viimat pitäisi saada pysymään tuvan ulkopuolella, joten kutsuin apuun puusepän, joka on ennenkin touhunnut ikkunoiden kanssa. Ikkunoiden laittelu vaatii jonkin verran kokemusta, mikä käsitys sai vahvistuksensa, kun seurasin projektin etenemistä melkein nenä kiinni pokassa.

Olin aiemmin, jo joskus viime talvena, kutsunut huoltomiehen kurkistamaan ongelmaikkunaa. Hän peräytyi hyvässä järjestyksessä omia jälkiään takaisin ulko-ovelle. Ja niiin oikein olikin, koska eihän tällainen puusepäntyö hänen toimenkuvaansa tai erikoisosaamisalueeseensa kuulukaan.

Matkapuuseppä karautti paikalle liikkuvan verstaansa kanssa, kääri hihat ja ryhtyi työhön. Luulen, että jos siihen olisi ollut taipumusta, olisi norttiakin päivän ja illan mittaan voinut kulua. Operaatio ei siis edennyt ihan niin sulavasti kuin oli etukäteen toivottu. Pelkkä mittoihin tehdyn tammilistan (Lahdessa kasvanutta puuta!) kiinnittäminen ei  ihan riittänyt. Sitten vain lisää parkkirahaa pajatsoon ja uudenlainen tulokulma. Tässä kohtaa jätin puusepän rauhassa syventymään pähkinän pureskeluun.

Paikalle palatessani sain todeta, että niin vain kävi taas tie vaikeuksien kautta voittoon. Nyt menee ikkuna kunnolla kiinni ja on tiivis.

Niin että miten niin heitin puusepän pihalle? Noh. Yrittäjän päivä on pitkä. Se saattaa välillä alkaa jo aamuneljältä. Kun illalla yhdeksältä ammattimies sanoo, että nyt hän voisi vielä viimeistellä sen ikkunan, hioa vähän tuosta ja petsata tästä, sanoo asiakas, että se on oikein hyvä juuri noin. Jatketaan toisen kerran, kun päivän tunteja on takana vähän vähemmän. Häntä kaivattiin sillä hetkellä kipeämmin jossain aivan muualla.

Yksi pitkään hiertänyt asunnon kohta on joka tapauksessa nyt ruksattu to do -listalta. Olen kovin tyytyväinen. Viimeistelyt viedään loppuun keväällä.

PS. Kiitosterveiset ja pitkän pinnan toivotukset myös kotiin sinne jonnekin, yrittäjän vaimolle ja pikku tyttärelle. Jotakin tiedän itsekin teidän osastanne, eikä se ole aina ruusuilla tanssimista.

Maanantain kappale on…

…tietenkin Peppi Pitkätossu: ”Kaikki on vinksin vonksin, tai ainakin heikun keikun.”

Kompositiossa vertikaali kohtaa mielenkiintoisen yllätyksekkäällä tavalla diagonaalin vastoin katsojan sovinnaista ennakko-odotusta horisontaalista. Jännitteisen vaikutelman synnyttää erityisesti voimakas assosiaatio taitelijan tahdosta rikkoa rutiini vähäeleisesti, mutta silti pahaenteisesti dramaattista loppukohtausta enteillen.

Teoksen rytmi on vahva, crescendo, kuin kotiinsaapujan pulssi, kun hän ensi kertaa kohtaa yhden uutuuttaan hohtavan asuntonsa viimeisistä detaljeista paikoilleen asennettuna.

Tunteja, vaivoja ja luovuutta säästelemättä valmistetun teoksen ennalta arvaamaton kohtaaminen on sykähdyttävä elämys.

.

Tämä ei ole alhaalle painettu ovenpainike. Se on vedin. Vaakasuora (vaakasuorahko, vaaksan verran suora, vakaasti vinksahtanut?) oven vedin.

Sattuuhan sitä. En minä sillä. Mutta voisi kai asentaja mennessään vaikka huikata, että ”hupsista kun lipsahti, mutta ei hätä ole tämän näköinen, me tilaamme ja toimitamme paikalle tuota pikaa uuden oven, johon hantaaki asennetaan tällä kertaa suoraan.”Asiakkaan pitää olla itsensä vähän vinksahtanut, jos ei tuota joka tapauksessa huomaa ja vaadi korjattavaksi.

Noh. Se nyt on vain vedin ja vain ovi ja maailmassa on suurempiakin ongelmia. Siitä huolimatta otan huomenna puhelimen käteen ja pirautan kaappifirmaan. Asia tulee hoidettua, eikä mikään tähän kaadu.

Oikeastaan taas kerran vähän vinosti hymyilyttää. Virheitä sattuu, koska errare humanum est. Mutta miten pöljinä nämä asentajasankarit oikein meitä mahtavakaan pitää?! ”Hys hys, ehkä ne eivät huomaa…”

Apua. Aika poistua peilin eteen puntaroimaan omaa uskottavuutta asiakkaana, naisena ja näkevänä.

Meillä muuten on peilit. Molemmissa kylpyhuoneissa on peilikaapit, kuten on vähän sitä sun tätä muutakin. Esimerkiksi kylpyamme. Se leikkii vieläkin pari päivää kilpikonnaa, mutta tällä viikolla se lopultakin nousee jaloilleen oikeaan paikkaansa. Vaahtokylpy, kynttilänvalo ja… ja ovi.  Pian on ovikin paikallaan. Voi elämän pienet itsestäänselvyydet, miten olette kaivattuja!

Ripaus orienttia

.

Japanissa voivat seinätkin olla paperia, joten yhden pahvisen oven Suomessa ei pitäisi olla kummallinen juttu. Pahvi on luonnollinen asia, kuten sen takanakin tapahtuvat asiat.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin voisin aika pian ottaa takaisin oikean puisen vessanoven. Meneehän tämä näin oman väen kesken, mutta vieraat eivät ehkä arvostaisi. Ovi on viivähtänyt paikoillaan aina silloin tällöin, mutta on nyt pois karmien viimeistelyn takia. Sitten kun karmit ovat valmiit ja ovi voisi taas palata saranoilleen, on aika miettiä lukkopolitiikka.

Haaveena on, että vanha lukko, josta on kuva  maaliskuisessa postauksessani,  voisi jatkaa vaihdetussa ovessa, mutta katsotaan miten käy. Lukkopesät ovat kovin erikokoiset ja pientä viilausta olisi tiedossa. Moderni lukko on viimeinen vaihtoehto, jos muukaan ei auta.

.

.

Asunnon pintojen kanssa puuhailua riittää vielä toviksi, mutta pahin riesa ovat puuttuvat työtasot. Viivästykseen on varmasti painavat syyt – ainakin syitä on esitetty mielikuvituksen rajoja hipova kirjo – mutta näin nyt joka tapauksessa on. Tällä kertaa tasojen pitäisi saapua viikon kuluttua, elleivät sitten Karibian piraatit iske matkalla.  Siihen asti: ei uunia, ei tiskiallasta, ei liettä, ei lavuaaria. Realistiseksi tavoitteeksi asettamani ”jouluksi kotiin” saattaa silti hyvinkin vielä toteutua. Edes jouluksi valmiiseen kotiin ei ole täysin pois suljettu vaihtoehto.

Sitä paitsi täällähän minä yhden lapsukaisen kanssa olen elellyt jo pian viikon sulassa sovussa sirkkeleiden ja tasoiteämpäreiden kanssa isommin edes listapinoihin kompastelematta, joten pahemminkin voisi olla. Tässä on oma tunnelmansa, kieltämättä.

Omia, osa kohta vuoden pakattuna odottaneita tavaroita alkaa olla ikävä – ainakin niitä harvoja, joita nyt enää muistan omistavani.

Muuttolaatikoiden availusta tulee kyllä joulujen joulu.

Ensimmäinen yö

Tämä ei ole sisustusblogi

Muistan ensimmäisen illan, kun tiesimme, että tässä on meidän tuleva kotimme. Kävelimme tyhjässä asunnossa vähän ihmeissämme, suunnitelmat tulevasta vielä tarkentumattomina. Palvelijanhuoneesta piti tulla yksi lastenhuone, keittiön sijainti oli avoin, kuten kylpyhuoneidenkin. Ei ollut edes päätetty tehtäisiinkö pieni pintaremontti vai suuri mullistus. Oli tukku toiveita ja nippu haaveita, puntti suunnitelmia ja kukoistava kimppu visioita.

Tulevaisuusnäkyihin ei tainnut kuulua, että ensimmäisen uudessa kodissa vietettävän yön koittaessa meillä ei olisi vielä ensimmäistäkään kodinkonetta paikoillaan tai että olohuoneen täyttäisivät urakoitsijan työvälineet ja lattioita suojaisivat harmaat huopapeitteet.

Mutta remontti on kuin elämä. Tulee yllätyksiä: mukavia ja vähemmän mukavia. Suunnitelmat muuttuvat. Usein muutokset loppujen lopuksi osoittautuvat onnekkaiksi. Ilon ja epätoivon hetket vaihtelevat – joskus suurenmoisella vauhdilla.

Harrastavan lapsen aikataulut viimein määräsivät ensimmäisen yöpymisen ajankohdan. Muita järkeviä vaihtoehtoja ei oikein ollut. Keskeneräistä toki on, mutta paljon enemmän tässä vaiheessa jo valmista, ihan valtavasti enemmän. Lapsia vielä hetki sitten itkettäneen rauniokasan alta nousee näinä hetkinä esiin sama asunto, jonka ostimme, mutta nyt muidenkin silmille yhtä kauniina kuin se meille silloin näyttäytyi.

Matkalaukkuelämä on ohi. Tavaroita ei tarvitse enää noutaa. Tästä eteenpäin niitä tuodaan. En haikaile vaellusvuoden perään, mutta muutokset aiheuttavat aina aavistuksen haikeutta. Uusio-kuusio on aikamoinen ameba perheekseen, ja nyt se hakee taas uuden muodon arkeensa.

Polttelen kynttilää, toista huonetta valaisee paljas hehkulamppu. Ensimmäiseen aamuun ei ole montaa hetkeä. Lattialla on siskonpeti, jolla kisaviikonlopusta väsynyt harrastaja nukkuu kylkeään kääntämättä. Nurkassa hurisee uskollinen matkajääkaappi. Se on nähnyt auton takakontissa hiihtolomareissut pohjoiseen, kesälomaretket milloin minnekin päin Suomea, venematkat mökille. Nyt se puhisee vuorostaan täällä. Kotona.

Se liikkuu sittenkin

Ei ihan valmista vielä, mutta hissuksiin. Keittiöön, kylpyhuoneisiin ja molempiin eteisiin tulee valot. Ensimmäisen kerran tuloksekkaasti valokatkaisimesta painaessani olo oli kuin tulenkäytön keksineellä. Wow!’

.

Ikkunallinen kylpyhuone vaatii vielä ikkunapenkin ja smyygien käsittelyn, patterin maalauksen, ammeen, allastason, altaan ja hanan. Vaikka näyttää askeettiselta, niin loppujen lopuksi nuo ovat pikkuasioita. Tasojen toimitusaikataulu on kivi kengässä, mutta rukoilen ihmettä.

.

Ikkunapenkit oli jossain vaiheessa katsottu parhaaksi kaakeloida. Ja me taas katsoimme parhaaksi palauttaa alkuperäisen kiillon sinne minne se kuuluukin. Tämä on remontin  Herkku & Karkki -osuutta. Maali kovettuu vielä kuukausia, joten mitään painavaa ikkunoille ei sovi asetella ennen kevättalvea.

.

Sisäänkäyntien tuulikaapeille ei ole tehty vielä mitään ymmärrettävistä syistä. Kun ovista jatkuvasti tullaan ja mennään erinäisten levyjen, koneiden ja rakennustarvikkeiden kanssa, niin remontoidut pinnat joutuisivat turhan lujille. Nyt kun niitäkin viimein lähestyttiin, löytyi muovimaton ja kovalevyn alta originaali lautalattia. Hiottuna ja maalattuna se jatkaa edelleen toimivana tehtävässään. Mukavaa, että näin viime metreilläkin löytyi vielä pieni pala vanhaa.

.

Juhla se on pienikin juhla, eikä yhtään syytä jätetä käyttämättä. Pieni pikajuhla verukkeena välipalanälkä,  lähikaupan antimin tasoitepurkin päälle katettuna, aiheena ensimmäinen valmis tila:

siivouskomero.

Herranen aika, miten sille onkaan käyttöä!

Wehag ja kumppanit – menneisyyttä, vaan ei mennyttä

Koska olemme vasta kolmansia asuntomme omistajia ja ensimmäisiä, jotka tekevät muutakin kuin maalaus- tai tapetointiremonttia, meillä on onni pystyä hyödyntämään kaikki mahdolliset helat ja rakennusosat, jotka arkkitehti Borg vuonna 1932 on asuntoon valinnut. Kaikki ne samat olivat nimittäin yhä käytössä, kun ostimme asunnon.

En ole ihan varma mitä mieltä arkkitehtimme vuonna 2014 oli ajatuksesta käyttää vanhoja osia. Urakoitsijan näkökannasta olen sen sijaan täysin vakuuttunut. En antanut asian haitata, vaan laitoin helat hohtamaan.

Yllä olevat ovenpainikkeet ovat saksalaiset Wehag-nimisen tehtaan valmistamat, suunnittelijana bauhauslainen Max Burchartz. Hän piirsi myös mainoksia, joista osa löytyy New Yorkin Moman kokoelmista. Mielenkiintoinen löytö, taas kerran.

Saksalaista tarkoituksenmukaisuutta, voisi kahvoista nyt ajatella, mutta niiden muotoilu oli omana aikanaan uraauurtavan modernia. Puolue suosi perinteisempää tyyliä, ei tällaista ”epäsaksalaista rappiota”.

Voi aikoja, voi, niin monesta syystä.

Tältä painikkeet näyttivät ovesta irrotettuina. Maaliroiskeita, patinaa, naarmuja ja metalliin kerros kerrokselta käsistä kertynyttä likaa. Alku ei tosiaan luvannut liikoja, mutta kahvat olivat ehjiä, alkuperäisiä ja kaiken ylimääräisen alla kuitenkin hiljaisen tyylikkäitä.

Olen tyytyväinen, että emme missään vaiheessa edes harkinneet painikkeiden vaihtamista. Vieläkin kahvoissa näkyy ikä, mutta saa näkyäkin. Puhtaina, siisteinä ja huollettuina ne saavat nyt ansaitsemansa arvonpalautuksen.

.

Nämä nuppivedinten prässätyt levyt oli jostain syystä hopeoitu. Mitään muuta asunnon helaa ei oltu pintakäsitelty samoin. Hopeointi tummuu hyvin nopeasti, etenkin kun alla on epäjalo metalli, joten…

…poistin hopeoinnin…

…ja kiillotin paljastuneen messingin. Ei ole ajan patinaa, koska hopeointia lukuunottamatta  sitä ei tosiaan edes ollut. Levyt olivat priimat. Jos hopeoinnin syystä tai toisesta haluaa takaisin, sen voi palauttaa. Mitään ei ole pilattu tai muutettu peruuttamattomasti.

.

Julkisivupuolen tammi-ikkunoiden messinkikahvoissa oli kaikkea sitä samaa kuin ovenkahvoissakin. En viitsi sen tarkemmin analysoida, mutta olettaisin, että niistä olisi voinut löytää melkoisen monen ihmisyksilön DNA:n.

Ikkunoihin on jostain syystä valittu aivan eri mallin kahvat kuin oviin, vaikka Wehagin tehtaasta olisi ikkunanvääntimiäkin löytynyt. Ei haittaa. Messinkinen pukinsarvimalli kelpaa kyllä meille…

…etenkin pestynä ja kiillotettuna. Kiilto on aika raju entiseen pintaan verrattuna, mutta se himmenee kyllä ajan kanssa. Tai jos tahtoo, voi kahvat tietenkin tasaisin väliajoin kiillottaakin, miltä nyt sattuu tuntumaan ja mitä silmä vaatii.

Metallilakka hidastaisi tummumista, mutta ennen pitkää se myös kuluisi käytössä, minkä se tekisi epätasaisesti. Valitsin lakkaamattoman pinnan. Nämä ovat täysin makuaisioita, joissa ei väärää eikä oikeaa ole.

Kuvan oikeassa reunassa pilkottavat pyöreät vetimet nuppeineen. Mistähän niille löytyisi paikka? Viistokomeroita, joissa ne olivat, ei ole enää.

.

Ovissa oli alkuperäisten kahvojen lisäksi kaikki muutkin heloitukset tallella. Avaimia ei ole kaikkiin oviin, mutta tyylipuhtaan funktionaaliset Wehagin avainkilvet kyllä. Tuossa kunnossa niissä ei ollut hurraamista, mutta ans’ olla, kun vähän…

…huolsin. Ai että! Silkkimatta on taas kuin tehtaan pakasta. Maaliroiskeet, ovilakan rippeet ja yleistöhnä ovat sellaista ajan patinaa, jolle annan piut paut. Säästäköön ken tahtoo, mutta ei se kyllä heloihin kuulu.

.

Kuinkahan paljon vanhojen rakennusten ovi- ja ikkunaheloja ja muita rakennusosia yhä menee turhaan kaatopaikoille? Niiden kaivaminen talteen maalikerrosten alta on usein tuskien taival, mutta kuten tuosta edeltä toivottavasti voi havaita: maksaa vaivan. Ja ellei itse osia käyttäisi, niin jossain joku tälläkin hetkellä etsii rikkoontuneen tai kadonneen osan tilalle entisen kaltaista, jonka valmistus on lopetettu 60 vuotta sitten.

Meiltäkin lähti kaatopaikalle paljon sellaista, minkä olisin suonut säästyvän. Paljon jäi silti myös talteen. Seuraavalla kerralla osaamme olla entistäkin tarkempia. Kokemus opettaa – joskus jopa jonkun toisen kokemus.