Me käymme joulun viettohon

Sanat tuttuun joululauluun kirjoitti hausjärveläinen maanviljelijä Mauno Isola 1930-luvun pulavuosina, silloin kun kotitalomme oli aivan uusi tai ehkä vasta rakenteilla.

Samoissa Hausjärven maisemissa vieraili kotimme ensimmäinen asukas, Alli Wiherheimo, jo siihen aikaan sekä vuosikymmeniä eteenpäin rakkaan Ida-ystävänsä, suuresti arvostamansa maatalon emännän luona Aapolan talossa.

Hausjärven Aapolan talon maista erotettiin aikanaan eräälle perheelle uusi tila, kun kahden pienen tytön koti oli jäänyt pysyvästi rajan taakse Karjalaan. Uuden kodin, uuden Mörkölän tuvassa on Aapolan Idakin käynyt vieraisilla, muistaa silloinen tyttönen vielä nytkin, kun vuosikymmeniä on kulunut.

Tyttönen sai aikuisena itsekin kaksi tytärtä, mutta myös pojan. Poika puolestaan jakaa kahden oman poikansa kanssa nyt tätä uutta kotiamme, aikanaan Allin kodiksi rakennettua.

Kohtalo ja sattuma heiluttavat meille yhdessä kulman takaa.

.

Laskeudumme joulurauhaan. Syksy ja talvi ovat olleet täynnä touhua, välillä ankaraakin väsymystä. Mittakaava on kuitenkin maltillinen. Elämäni raskaimmasta joulusta on aikaa jo kauan, mutta lapsi ei vieläkään unhoitu. Aattona syttyy taas kynttilä pienen kiven eteen.

Aika pehmentää ja opettaa hyväksymään, kokemus huomaamaan mikä on isoa elämässä.

Olisin mielelläni laittanut postiin joulukortin jokaiselle, jota mielessäni olen vuoden mittaan muistanut ja kaivannut. Koska aika päivässä, vuodessa ja elämässäkin on rajallista, kortit ovat postin sijasta ajatuksissani. Niinpä toivotan tässä omasta ja perheeni puolesta kaikille Teille

TOIVON JA KIITOLLISUUDEN TÄYTEISTÄ JOULUA 2014

sekä kiitokset meitä kortein muistaneille!

Kaksikymmentäkaksi – kuusi kynttilöin

Tytär siis saikuin saikin rakennettua kaupunkinsa jouluksi. Aika hyvin – toiset tupeksivat vuoden, että yksi asunto saatiin asuttavaan kuntoon.

Rakentaminen eri mittakaavoissaan on jäänyt veriin. Olen aloittanut pienestä. Nukkekodeista se alkoi. Sitten tuli oikean asunnon pintaremonttia, toisenkin. Piparkakkutaloja on pystytetty säännöllisesti yksi per vuosi, parhaina monta pientä. Tänä vuonna asunnon isompi saneeraus vei mennessään pahimmat piparkakkupaineet. Onneksi seuraava sukupolvi ottaa jo huolehtiakseen oman osansa piparkakkumuurarin puuhista.

Joskus kauan sitten sanoin, että haluaisin rakentaa oikean talon. En isoa, vaan talon, jonka tietäisin tehneeni, tuntisin joka laudan ja naulan ja muuratun tiilen. Haaveissaan on syytä olla varovainen, sillä tavalla tai toisella niillä on taipumus toteutua. Vanha klisee, voi joku sanoa; faktaa, väitän minä. Odotan uteliaana mitä tapahtuu.

.

Illan tullen katselen tätä uutta kotia, jonka joululaatikoista suosituin on pahvilaatikko. Vuosi sitten meno ja meininki oli samanmoista. Laatikoita oli pinoina siellä sun täällä, mutta silloin niitä vasta täytettiin. Enpä tiedä… jos silloin olisin tiennyt mitä kaikkea vuosi tuo tullessaan, olisin ehkä miettinyt toisenkin kerran ennen ostotarjouksen tekemistä.

Pahinta oli hitaus. Asunto, jonka aluksi toivoimme olevan muuttokunnossa keväällä, olikin sitä vasta jouluksi, ja silloinkin vain  hädin tuskin. Pitkässäkin remontissa tilanne on toinen, jos siihen osaa varautua etukäteen. Ei tämä onneksi sentään ole edes esimerkki pahimmasta päästä. Tuttavapiiristä löytyy kerrostaloremontti, joka venähti kolmella vuodella. Pahimmillaan pelkästään taloyhtiöltä tarvittavan  remonttiluvan saamiseen voi kulua pari vuotta.

Nyt on kuitenkin nyt. Väsymys painaa, mutta kiire ja hätäily on ohi. On joulu. Millimetri-ihminen kilometrimaailmassa, sanoi armas puolisoni tänään, kun silmääni riipi kaksien jouluvalojen keskenään riitelevät sävyt. Voin olla, eikä aina ole helppoa olla sellainen, mutta miten ilahduttavaa, että murheet ovat nyt millimetriluokkaa.

Siunattu lumi putoaa maahan juuri jouluksi täällä etelässäkin ja peittää menneet. Puiston ja pihan vanhat puut ovat valkeudessaan kauniita kuin unessa. Yhtä viattomia ne ovat taas keväällä, kun lehdet ovat puhkeamassa. Niiden kauneus on hetkellisyydessä ja herkkyydessä, joka näissä vanhuksissakin yhä asuu. Ikivanhaa, upouutta.

Ensimmäistä kertaa kaipaan kuuseen lippunauhaa. Jostain syystä sellainen tuntuisi kuuluvan tänne ja tähän jouluun. Miksiköhän?

Kahdeksastoista kaivoi kankaat kätköistä

Kangashamsterin joulu on täällä ja tänään.

Vuosi sitten edellisessä osoitteessa varastoja pakatessa sisäinen kielenkäyttöni rikkoi sopivaisuuden rajat mennen tullen. Laatikoiden kantaminen ei ollut sen hauskempaa. Eikä kivaa ollut niiden hikoileminen varaston ylähyllyillekään.

Viidentoista vuoden tilkkutyökankaiden kokoelmani sisältää onneksi myös reilumman kokoista palasta.

Tästä tulee pöytäliina jouluksi.

Tyynyliinakankaita, ainakin yksi tarpeeksi pitkä verhokangas ja lukuisia liian lyhyitä, materiaalia koko suvun tilkkutäkkeihin… Täältä pesee! Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka vielä joskus ehtisin ommella.

Vuosien aikana kertyneistä vanhoista kankaista olisi vaikea luopua kokonaan. Kokoelmissa on hyviä, kotimaisia puuvillakankaita, jollaisia ei enää tehdä. Karsimalla kevennän kuitenkin omatuntoani edes vähän. (Minähän olen luvannut valkoida turhat pois vähän kaikesta.)

Mutta mikä kumma minut on pistänyt ostamaan kananmunankeltuaisen väristä flanellia, jolla ruskealla rajatut valkoiset kissat kirmaavat lankakerän perässä? Jos jokin kuningasajatus sen varalle on joskus ollut, sitä ei ole ainakaan tässä tasavallassa enää vuosiin näkynyt. Kaikki karsiminen ei tuota tuskaa, vaan silkkaa helpotusta.

Kankaiden pölyttämisen lomassa on valmistunut jouluksi sentään edes lanttulaatikko. Pöytäliina, piparit, piparkakkutalo, kinkku… Ne on, mutta muuten joulu saattaa olla tänä vuonna kevyesti varusteltu. Kerran näinkin. Uskomattoman risaisen selviytymisvuoden jälkeen kaipaamme ihan jotain muuta kuin pää punaisena joulumielen perässä juoksemista. Se tulee toisella tavalla tällä kertaa, mutta sitäkin varmemmin.

Seitsemäntenätoista sängyt laitettiin

Nukkumisen evoluutio remonttikohteessa etenee. Ensin oli työmaa ja pari patjaa.

Meillä oli yksi huone, eikä sekään kokonaan valmis, kaikki muu oli työmaa-aluetta. Illalla asunto oli meidän kotimme, päivällä rakentajien työpaikka.

Kun koti oli kokonaan meidän, hilasi kolme rohkeaa miestä parisängyn nikamat rutisten ylös.

Kun tästä oli toivuttu viikko, oli seuraavan sängyn vuoro. Tytär sai vanhan tutun sivustavedettävänsä, jolla minäkin olen mummulassa päiväuneni nukkunut.

Muutaman päivän huilitauon jälkeen oli poikien sänkyjen vuoro – isoisovanhempien sängyt heillekin. Enää puuttuu yhden prinsessan nukkumapaikka. Hänellä olisi peräti isoisänsä isoäidin sänky odottamassa, mutta se on kieltämättä vähän turhan muhkea tänne.

Tulin tänään joutoaikana ajatelleeksi, että kuuden ihmisen sängyt vievät yhteensä noin 12 neliötä lattiapinta-alaa. Kauniitkin sängyt ovat aikamoisia tilasyöppöjä. Mitä jos…

Korkeuttahan meiltä löytyy huoneissa mukavasti, niin että mitä jos tekisimme kaksi kolmikerroksista kerrossänkyä? Kaikki saisivat metrin korkeutta ja lattiapintaa vapautuisi kahdeksan neliötä. Makuuhuoneita tarvittaisiin vain yksi, muihin huoneisiin voisin ripotella pikkutuolejani esteettisiin sommitelmiin.

Ai ei?

No ei. Laivan hytit ovat asia erikseen, enkä kyllä haluaisi niitäkään jakaa koko komppaniamme kanssa. Enköhän keskity nyt kehittelemään vain sitä yhtä puuttuvaa sänkyä ja niihin jo olemassa oleviin sängynpeitteitä. Joutoaikana tulee ajateltua lähinnä joutavia ajatuksia.

Sänkyjen lisäksi meillä on nyt pari uutta nojatuolia ja yksi sohva lisää. Huopatassua kuluu ja puhinaa kuuluu, kun pelataan dominoa isoilla nappuloilla. Vielä ei ole iskenyt epätoivo eikä välilevyn luiskahdus, mutta toki pyörät kaikkien huonekalujen alla voisi olla lakisääteinen pakko.

Jotta rakentamisen määrä asunnossa pysyisi vakiona, päätti tytär pystyttää kaupungin.

Voihan viistoista, on jo kuudestoista!

Uuteen osoitteeseen kotiutumisen merkkihetkiä on lähes rituaalinomainen lukkojenvaihto. Sarjoituksellakin pärjätään jos hyvin käy. Nyt kun asunnon avaimia ei enää tarvita perheen ulkopuolisilla, on tämä hetki koittanut. Tunne on helpottava, sillä vaikka luottamus olisi miten luja, niin uusien lukkojen jälkeen ei tarvitse enää vaivata päätään avainkirjanpidolla.

Kuvan lukko on Björkeby Brukin valmistama sisäoven jousimekanismi, ei sentään ulko-ovesta. Se on mekanismeista ainoa, josta jousi on mennyt poikki. Jousen voi tarvittaessa vaihtaa ehjään, mutta meillä on varakappaleita niin paljon, että tämä saa jäädä tuollaisenaan odottelemaan mahdollista myöhempää tarvetta.

.

Remonttiblogi uhkaa ainakin väliaikaisesti lipsahtaa väen vängällä sisustusongelmiin, mutta sekin puoli nivoutuu osittain remontointiin. Esimerkiksi verhoratkaisut ovat aika lähellä kunnostusta. Tankoa vai kiskoa vai ei kumpaakaan?

Verhoja tarvitaan välillä varjostamaan, välillä pimentämään, joskus ujommat kaipaavat niitä suojaamaan katseilta. Toisinaan verhoja käytetään vain kaunistamaan ikkunaa tai peittämään ruma näköala.

Meillä ei ole naapureiden katseita lähellä eikä rumaa näköalaa. Ensimmäinen verhottavamme on makuuhuone, jossa valolle herkkä anti-ruusunen kaipaa nahkaläppien lisäksi muutakin pimennystä yön ajaksi. Mitenkäs tämä ratkotaan?

Olen avoin kaikenlaisille ehdotuksille. Ikkuna on niin kaunis, että sen peittäminen millään verhoilla on paha teko, mutta jotenkin tämä on hoidettava.

Rullaverho on nuija. Laskosverho näyttää keittiöltä. Sivuverhot ovat raskaat ja syrjivät pikkuisia söpöläisikkunoita. Sälekaihtimet ovat noilla ruutumäärillä heikohko ajatus. Jokin näistä ratkaisu lopulta tulee olemaan, joten ei tästäkään kompromisseitta selvitä. Onkohan olemassa teknistä verhokangasta, jonka saisi nappia painamalla peittäväksi tai valoa läpi päästäväksi? Ainakin sellaista ikkunalasia on, jonka voi himmentää. Sisustusohjelmasta tv:ssä olen nähnyt, vaikken niitä katsokaan.

Se olisi muuten hulppean hieno ratkaisu!

Ja muistin virkistämiseksi pikasilmäys tilanteeseen, joka vallitsi samassa tilassa vuosi sitten. Katseen suunta ikkunasta huoneeseen päin:

Ovi on vaihtanut tuon kuvan ottamisen jälkeen paikkaa, ja niin on tainnut seinäkin tehdä muutamalla sentillä. Ikkunaelementti on siirretty pois käytöstä mutta laitettu talteen. Huone on leventynyt, keittiökaapit ovat pois, uudet vaatekaapit toisella seinällä. Ja on tuossa ehkä yleisilmeessäkin jotain pientä piristymistä tapahtunut. Makuuhuoneen tunnistaa edelleen keittiöksi entisestä kylmäkomerosta, jos on tuttu vanhojen talojen kanssa, mutta muuten huone ei paljon menneisyydestään juttele.

Jotkut haluavat, että asunto kokee täydellisen hyppäyksen ennenvanhasta nykyaikaan. Sekin on ymmärrettävää, mutta kauhukuvina siintelevät yhä asuntoesittelykierrosten vanhojen talojen huippumoderneiksi remontoidut asunnot 20 vuotta remontin jälkeen. Usein vähempikin aika riittää tekemään tuhonsa muodin muuttuessa.

Vaikka olemme itsekin tehneet muutoksia, yritimme säilyttää Ladyn hengen. Iäkkäällä on oma luonteensa. Minusta onnistuimme kunnioittamaan sitä.  Tätä ei ylikorjattu eikä puunattu luonnottomaan uutuudenkiiltoon.

Nuorallatanssi sisustamisen kanssa jatkuu vielä pitkään.

Ja meillä tuoksuu joulu.

Neljätoista: miten tehdä haastavasta hankalaa

 

Helppoa reittiä…

Kahden perheen ja ties miten monen sukupolven tavaroilla kalustaminen eli sisustaminen on sellaista tasapainoharjoitusta, että jos tässä onnistutaan uskottavasti, niin liityn sirkukseen.

Luovuuden rajoja  koettelevan lähtökohdan lisäksi meillä on se jo aimmin mainittu periaate, että uutta ei osteta, jos käytetty vaihtoehto on mahdollinen.

Kaikenlaista löytyy valmiiksi, mutta yhden lapsen toivomaa tavallista valkoista sänkyä meillä ei ole.

Laverisänkyjähän on jokaisella ennen vuotta 1985 rakennetulla  kesämökillä ja joka kodissa, joka on perustettu ennen vuotta 1975. Laverisänky on niin yleinen ja  niin vähän haluttava kaluste, ettei niitä oteta edes kierrätyskeskuksissa vastaan. Niitä pitäisi siis olla nettikirppikset väärällään.

Ei vain ole. Ei löydy edes ostetaan-ilmoituksen kautta – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: Ikean laverisänkyjä on. Ja Ikean metallisia sohvasänkyjä.  Ja Ikean runkopatjasänkyjä, Ikean parvisänkyjä, parisänkyjä, vuodesohvia ja mitä tahansa nukkuma-alustoja, mitä ihminen vain voi keksiä. Tarjontaa on, kysyntää ei niinkään. Ikeaa ostetaan uutena, ei kierrätettynä.

Me kun olemme mestareita tekemään elämästä vaikeaa, niin pyhiin pyrkimyksiimme kuuluu myös Ikea-vapaa koti. Sen toteuttaminen onkin konstikkaampaa kuin voisi luulla. Ikean juomalaseja ja lampunvarjostimia, pussilakanoita ja energiansäästölamppuja, vessaharjoja ynnä muuta on lähes joka kodissa. Niin meilläkin, vaikka suhteellisen hillityssä määrin. Karsiminen ei ole suuri ongelma, mutta totta on, että jotkin asiat saisi verrattoman helposti katsomalla netistä Ikean lähimmän tavaratalon saatavuustilanteen ja hakemalla tarvitsemansa sieltä.

Vaan päätös on päätös.

Kertakäyttökulttuurin kartteleminen ja yritykseen liittyvät eettis-moraaliset ongelmat saivat meidät tekemään tämän valinnan. Meidän on pakko kuluttaa, mutta ei pakko käyttää Ikeaa. Muitakin vaihtoehtoja on.

Aihe on vähän arka, koska kyseinen huonekalujätti on  niin monen kodin peruskauppa. Ikealla on kivoja tuotteita, kiva leikkipaikka lapsille, kivat hinnat, kivat kuusiokoloaivaimet ja kivasti toimivat nettisivut. Kuvastot ovat niin kivoja, että nykyään myös sisustuslehdet ovat alkaneet näyttää Ikean kuvastoilta. Ei se maailman pahin asia ole. Mainoskuvat peilaavat kansankodin aurinkoista puolta. Siellä onkin monta asiaa kadehdittavan hyvin.  Ruotsissa on muun muassa perustettu menestyviä kansainvälisiä yrityksiä…

Kun olen uskaltautunut ikeattomasta periaatteesta ääneen kertomaan, ei vastaanotto ole aina ollut pelkästään myötähyminää. ”Joidenkin on pakko ostaa Ikeasta”, on argumentti, jolla viitataan hinnoittelupolitiikkaan. Rohkenen olla toista mieltä. Tai onhan se halpa, jos tahtoo ostaa välttämättä uutta, mutta meillä kun ei sellaista henkistä pakkoa ole.

Uutena välttämättä hankittavissa aion pitää saman linjan, vaikka suuren suomalaisen tavarataloketjun kassatyttö yritti lähettää Ikeaan ostoksillle, kun  oman tavaratalon valikoima ei tarjonnut ongelmaani ratkaisua. Asiakaspalvelija toimi ihan oikein yrittäessään  auttaa, mutta onhan se nyt pentelettä, että  Ikea on ainoa paikka, josta voi edes haaveilla voivansa ostaa suihkuverhokangasta.

Jatkamme valitsemallamme mutkaisella tiellä. Yritämme nimittäin myös suosia suomalaista.

Nyt saa vapaasti sanoa, että yhtä hyvin voisimme laittaa päämme pyöröoven väliin. Mutta ei se vain olisi ollenkaan yhtä hauskaa ja opettavaista, vaikka saman verran sattuisikin.

Saapa nähdä kuinka periaatteillemme todellisuuden myllynkivien välissä käy. Pientä lipsumista on jo havaittavissa vaatekaappirintamalla. Ikea-versio nimittäin odottaisi valmiina varastossa.

…vai vaikeimman kautta?

Kolmetoista ei ole epäonnen luku

Aamulla edellisen illan lohduttoman vesisateen oli voittanut valkeus. Se oli laskeutunut ääntä pitämättä yön aikana taivaasta kuin 20 senttiä paksu raskas huopapeite. Yksi lapsista kävi lumiukkopuuhiin, yksi pakkaamaan, yksi raivaamaan tietä auki autolle ja yksi harrasti.

Meillä on onni muuttaa vähän kerrallaan. Yhtä suurta the Muuttopäivää ei ole suunnitteilla, joten tavaroiden siirto keskittyi nyt vain muutamiin isoihin kappaleisiin. Oli siinäkin.

Eikä huonekalujen sijoittelu pelätysti ole todellisuudessa yhtä yksioikoista kuin suunnitelmissa. Tarvitaankohan vielä tässäkin ammattiapua?

Suuria yllättäjiä oli sohva, jonka poimimme melkein vahingossa mukaan hämmentävän epävakaan nettimyyjän epäonnistuneen tapaamisen jälkeen. Harvoin olemme olleet näin tyytyväisiä mönkään menneistä kaupoista. Jopa tämän ”vahinkosohvan” aiemmin aneemiselta näyttänyt väri toimii kuin olisi varta vasten tänne valittu. Näin onnekkaita sattumia harvoin osuu kohdalle.

Kalustamisessa kohdatuista haasteista vaikenen tänään kuin muuri. Nyt keskitytään iloisiin asioihin.

Meitä on nyt ensimmäistä yötä kaikki kuusi saman katon alla uudessa kodissa. Sänkyjä on puolelle joukkiosta, mutta patjat ja petivaatteet sentään kaikille.

Amme suoritti onnistuneesti ensiesiintymisensä tositoimissa, muuttopäivän ravitsemuspuolesta huolehti lähiravintola. Meillä on ruokapöytä ja siihen riittämiin tuoleja, sohva ja matto ja nojatuoleja ehkä vähän yli tarpeenkin. Osa astioista on kaapeissa, osa laatikoissa, osa toisaalla käytössä, jotain hankkimattakin. Vaatekaapit, työpöydät ja sängyt kaikille on kuitenkin toimitettava paikalle pikimmiten. Nekin ovat enimmäkseen jo olemassa.

Kyllä tämäkin tästä.

Lucian päivänä kynttilät syttyivät meillä takan otsalle.

Tätä näkyä ja tätä hetkeä olen odottanut toteutuvaksi kauan.

Siinä se  nyt on, tässä tämä hetki, kun tasainen unenpuhina täyttää kodin.  Ihan niin kuin pitikin.

Kahdestoista vaatii sopeutumista

Nyt kun meillä on aika valmista ja lattiakin saanut asettua säädetyn ajan, pitäisi aloittaa asunnon täyttämisoperaatio. Tunnepuoli heittää taas häränpyllyä. Se on kai eräänlaista muutosvastarintaa, niin naurettavalta kuin tuntuukin. Koti on vielä asumaton ja autio, mutta kaiken koetun jälkeen edes hetken rauhallinen, avara ja seesteinen. Se on tyhjä kangas.

Niinpä! Eihän tämä muutosvastarintaa ole! Tämä on valkoisen paperin kammoa. Vastahankaisuuteni onkin haluttomuutta kantaa asuntoon huonekaluja, jotka auttamatta rikkovat tämänhetkisen harmonian. Jonkun muun silmillä asunto näyttää vain tyhjältä huoneistolta, minulle se näyttäytyy kaikkien kommervenkkien jälkeen viimeinkin valmiina asuntona. Vaikka eihän se ole kokonaan edes sitä. Ikkunat ja ovet odottavat yhä vuoroaan.

Rimakauhun syynä lienee juuri se, miten pitkä ja mutkikas matka kotiaihion kanssa on vuoden aikana tehty, jotta tähän pisteeseen on päästy. Mitä jos kalustamme sen pilalle? Mitä jos se ei enää huonekalujen kanssa tunnukaan omalta?

Meillä molemmilla perheen aikuisilla on pitkästä aikaa edessämme tilanne, että pitää kysyä jonkun toisen mielipidettä kaapin paikasta. Se tarkoittaa myös toiselle ihmiselle merkityksellisten tavaroiden kanssa elämistä, vaikka niistä ei itse valtavasti perustaisikaan. Ja tällä iällä sitä tavaraa todella on vähän eri määrät kuin nuoremmilla pesänrakentajilla. Molemmilla on onneksi pyrkimys maltilliseen tavaramäärään.

Hmmm. Hyvillä aikeilla on ennenkin kivetty tie hankaliin tilanteisiin.

Me kyyhkyläiset saamme kyllä lähipäivinä laittaa kaiken (vähäisen) diplomatiamme ja (vielä vaatimattomamman) kompromissitaitomme peliin, jotta kodista tulee kaikille mieluisa ja huonekalut saadaan valittua ja asemoitua ilman ylenpalttista sydänveren vuodatusta. Meillähän on siis kahden näkemysrikkaan aikuisen lisäksi myös neljä teiniä sanomassa sanasensa asioihin.

Ensimmäinen minulta sopeutumista edellyttävä asia on olohuoneen töllötin.  Sellainen jysähti eteisen lattialle tänään. Valkokankaan naamioiminen sujui tyydyttävästi, mutta mitä minä nyt tälle keksin?? Tosi iso viherkasvi?

Yhdentenätoista yhtä ja toista, vaikkapa naisen paikka.

.

Muutama postaus sitten  uhkasin kertoa kokemuksista naisen paikasta asunnon remontoinnissa. Tästä voisi halutessaan kirjoittaa tosi lyhyen postin. Se kuuluisi: Naisella ei ole paikkaa remontissa.

Pari lisäsanaa selitykseksi kuitenkin.

Mitä se on?

Kun remontti oli ihan alkuvaiheessa, suunnittelupöydällä vielä, erehdyin pitämään itseäni mieheni kanssa tasavertaisena tilaajana. Olin asiassa jopa karvan verran yliherkkä: työ nimettiin mieheni sukunimen mukaan, mitä hiljaa karvastellessani tunsin olevani pikkumainen. No, nimi on vain nimi, maksut kyllä löytävät aikanaan minutkin, pureskelin asian.

Ensin kun remonttiin liittyvät sähköpostit tulivat vain miehelleni, oletin sen olevan erehdys. Erehdys oikaistaan helposti laittamalla asianosaisille kohtelias, mutta selkeä sähköposti: yhteinen projekti tarkoittaa yhteneväistä tiedonkulkua kaikkien osapuolten eduksi ja väärinkäsitysten välttämiseksi. ”Kyllä, kyllä, toki…”

Kissan viikset.

Lopulta päätin, että tämä ei ole minun hetkeni käydä taistoon sukupuoleni remontoijien puolesta. Yritetään nyt saada vain asiat hoidettua. Jatkossa mieheni välitti saamansa sähköpostit minulle, sillä se oli ainoa tapa saada molemmille edes suunnilleen samat tiedot. Edes ne laskut eivät tulleet minulle ilman eri selvittelyä ja vielä kerran nimen oikeinkirjoituksen oikaisua. (Jossain joku lähes-kaimani veti takuulla toisenkin kerran aamukahvit väärään kurkkuun meiliään tavatessaan.)

Urakoitsija ei koko puolen vuoden tuttavuutemme aikana vastannut kertaakaan soittooni, eikä sen paremmin soittanut minullekaan. Tekstiviestit ja meilit kulkivat samaa yksisuuntaista väylää.

Näissä touhuissa pojat leikkivät poikien kanssa, tytöt tyttöjen. Se tarkoitti sitä, että tasapuolisuuden (vaan ei tasa-arvon) nimissä naispuolinen suunnittelija kommunikoi pääasiassa vain minun kanssani, jolloin puolestani välitin omat tietoni miehelleni. Ja kun kumpi tahansa meistä lähetti remonttiin liittyviä posteja ulos, merkitsimme aina toisemme yhdeksi vastaanottajaksi.

Jossain välissä oli tulla vähän pässi olo. Vai kuttuko vai mikä uuhi se naaraspuolinen lammas on?

Naisen euron tuntevat kaikki. Se tarkoittaa tietenkin erotusta, joka naisten palkoissa on samaa työtä tekevien miesten palkkoihin verrattuna. Mutta nyt törmäsin ensimmäistä kertaa elämässäni siihen, että naisen euro näyttäisi olevan vähäpätöisempi euro myös maksuvälineenä.

Tämä ilmiö lyö läpi koko prosessin. Siinä ovat mukana niin isännöitsijät kuin valvojatkin. Vielä viime viikolla mieheni – ja vain mieheni – sai raportin taloyhtiön valitsemalta valvojalta, jonka palkkion yhdessä maksamme. Mitä tehdä? Tätä sotaa en voisi voittaa, joten en ryhdy siihen, mutta voimaton olo tulee. Nainen – rakennusalan aisankannattaja?

En tiedä miten yksinäisen naistilaajan kanssa mahdetaan menetellä. Otetaan selvää isän tai veljen yhteystiedoista, ja hoidetaan asiat sitä kautta? Mahtaisikohan ex-puoliso kelvata paremman puutteessa? Tai sitten ongelma olikin juuri siinä, että oli olemassa myös se miesvaihtoehto, jonka kanssa hoitaa asiat ”miesten kesken”. Nainenkin olisi ehkä kelpuutettu täysivaltaiseksi asiakkaaksi, jos muuta ei olisi ollut tarjolla.

Olen tässä kuukausien kuluessa moneen kertaan muistellut erästä muiden asioiden yhteydessä tapaamaani naista. Hän oli ollut aikeissa täydentää opintojaan rakennusalan puolelta laajentaakseen toimenkuvaansa. Koulutuksen alettua hän totesi kurssin ainoana naisena, että kyllä hän näiden opiskelijatoverina jaksaa, mutta töiden tekeminen heidän kaltaistensa kanssa olisi tuhoon tuomittu yritys. Sukupuoliasenteet olivat liian paksuja. Opinnot suuntautuivat toisaalle.

Jos, arvon Ladyt, kuvittelette, että olette saaneet autokaupassa heikosti palvelua, niin kokeilkaapa tilata remontti yhdessä miehenne kanssa.

Kymmenes on ihan tietty päivä

Kymmenes päivä joulukuuta Jutta-myrsky pihisi ja puhisi ikkunoita ryskien ja vesiräntää paiskoen.

Kymmenes oli myös juhlapäivä keskellä viikkoa, kun yksi isoista vauvoista tuli taas vuoden verran isommaksi. Erityisen juhlallista meillä ei nyt ole muuten. Asunnosta kaksi kolmasosaa on rauhoitettu lattiaöljyn asettumiselle, ja alue on nyt – jos mahdollista – entistäkin tyhjempi ja kaikuvampi tila.

Käytettävissä on väliaikaisesti vain keittiö, kylpyhuoneet ja yksi makuuhuone. Huominen on vielä rauhoitusaikaa, mutta viimeistään viikonloppuna alkaa kaiku vähetä, kun kannetaan huonekaluja sisään.

Näin lapsosen syntymäpäivän tietämillä tulee usein vilkaistua ajassa taaksepäin. Ajatus kulkee siihen tavalliseen tapaan, että kuinka se aika  onkaan vilahtanut ja äsken juuri olit… Niin missä?

Ihmisen väitetään noudattavan elämässään toistuvaa kaavaa. Olisiko siinä hitu totuutta mukana..? Tässä nimittäin tämä päivänsankari köllöttelee muutaman päivän ikäisenä uudessa kodissaan mistään tietämättömänä. Kalusteita oli käytettävissä vähänlaisesti silloinkin, luovaa ongelmanratkaisukykyä kotitarpeiksi. Ison Pahan Suden Pikku Hukka nukkui sentään lipastonlaatikossa, tälle joulukuun lapselle ei ollut tarjolla näköjään sitäkään. Ei vaatekaapissa toki isompaa vikaa ollut – puhdas ja lämmin, joskaan ei varsin virikkeellinen ympäristö.

Erikoisiin olosuhteisiin joutuminen saattaa olla tähtiin kirjoitettu ominaisuus, mutta niin ovat myös jumalaiset unenlahjat. Nykyään metrin ja kymmenen senttiä pidempänä tuo sama ihmistaimi luultavasti nukkuisi edelleen tarvittaessa noissa samoissa neliösenteissä.

PS. Tuo oli pelkkä tutustumiskäynti. Oli lapsiparalla ihan virallinen pehmeä ensivuodekin olemassa. Tosin monessa maassa kauhistellaan suomalaisten tapaa nukuttaa vastasyntyneitä pahvilaatikoissa, mutta sen kyllä voi kuitata kateellisten panetteluna.