Kahdeksantena kiritän kivijalkaa

kivijalka

Parkettimies saapui sovitusti paikalle, jutteli mukavia, muisteli ammattiuransa alkuaikoja – syntymävuodeltani, syntymäkaupungissani. Siihen maailmanaikaan mestarit saapuivat työmaalle kravatti kaulassa. Ei ollut ammattimies mikään jonninjoutava siihen suuntaan sohija. Kun työ tehtiin, se tehtiin hyvin ja annettiin myös asiakkaan ymmärtää näin tapahtuneen. Oikeinhan se oli. Voin hyvin kuvitella sen ajan atmosfäärin työläisten Tampereella.

Ammattiylpeys on pakollinen osa hyvin tehtyä jälkeä. Saa sitä olla muillakin, mutta käsityöläisillä se on täysin välttämätön osa onnistumista ja myös ammatissa jatkamisen edellytys – mikäli maksava asiakas ymmärtää eron hyvän ja välttävän välillä. Ellei ymmärrä, niin fiksu ammattilainen vaivihkaa nätisti valistaa. Ylpeys omasta työstä antaa sille jatkuvuutta myös motivaatiota ylläpitävänä voimana.

Olikohan laadun käsitys silloin joskus hiukan paremmin hallussa kuin nyt? Luulenpa että oli. Köyhällä ei ollut vara ostaa huonoa, rikkaalla ei halua.

Ennen ei ollut kaikki paremmin, mutta ainakin yksi oli. Henkilökohtaista palvelua oli helpompi saada. Paljon puhutaan kivijalkaliikkeiden kuolemasta, mutta tämän asiakkaan kokemus on päinvastainen. Eivät ne mihinkään kuole, sillä niillä on jotakin sellaista asiakasta kiinnostavaa, mitä netistä ei saa. Ilmainen vinkki: tarjotkaa palvelua, olkaa ihmisiä asiakkaille, hallitkaa alanne, kertokaa, opastakaa, olkaa mukana juonessa!

En halua ummikkona seikkailla netissä rakennustarvikkeiden ja kodinkoneiden viidakossa. Haluan ihmisen, joka kertoo mikä kulloisen ongelmani parhaiten ratkaisee. Kun ratkaisu on olemassa, ostan sen häneltä. Silloin voin jatkossakin olla yhteydessä apuuni, mikäli tarvitsen lisää ratkaisuja tai edellisen jatkojalostamista. Ja kyllä vain haluan välttämättä käsin koskea ostostani ja saada sen mieluiten saman tien mukaani.

Vaikka tietenkin mahdottoman fiksu olenkin (juu, nyt nokat tukkoon, rakkaat teinityttäret) , tarvitsen silloin tällöin spesialistien apua. Muistan ikuisesti, miten Stockmannin kodinkoneosaston myyjä käski meidän katsoa netistä, kun olimme etsimässä kodinkoneita merkiltä, jota hänenkin piti edustaa. No, hän oli vain töissä tavaratalossa. Pikkuliikkeissä, kivijalassa ei ole varaa hätistää asiakasta nettikauppaan. On yhtä juhlaa, kun kylpyhuonakaupassa jo ovelta moikataan ja kysellään kuulumiset siinä sivussa kun asiallisetkin asiat hoidetaan. Kuin tuttujen kesken. Toimitusajat pitävät, ja elleivät pidä, niin informaatio kulkee puolin ja toisin kuin vain tänä informaation kulta-aikana voi.

Näin asiakas saa tarvitsemansa palvelun, liike tarvitsemansa asiakkaan ja ohessa tavara vaihtaa paikkaa maksuvälineen kanssa.

Koko remontin aikana emme ole kertaakaan tehneet sitä, mistä asiakkaita nykyään syytetään, eli käyttäneet liikettä näyteikkunana ja sen jälkeen tilanneet netistä. Sen sijaan olemme useinkin etsineet tuotetta netistä (tosiaan väsyksiin asti välillä) ja sen jälkeen liikettä, josta sen voisi ostaa. Emme oikein ole nettiostajatyyppiä, muun muassa edellä mainituista syistä. Sitä paitsi paljon puhuttu nettiostajan säästö olisi ainakin näissä meidän tapauksissame ollut lähinnä ylivilkkaan mielikuvituksen tuotetta.

henkariVaikea kuvitella, että edes edulliseksi itseään luonnehtineessa liikkeessä asiakas olisi joutunut harhailemaan talvitakissa hiki hatussa etsimässä pukimia  ilman ”neidin” apua. Mutta minkähänlaista muotia Vuoksen asu on mahtanut tarjota?

3 kommenttia

Kategoria(t): Uncategorized

3 responses to “Kahdeksantena kiritän kivijalkaa

  1. Ennen tehtiin oikeasti vähemmän, mutta paremmin. Itse olen saanut kunnian saada maalausoppia kahdelta vanhanajan herrasmiesmaalarilta. Toiselta koululla, toiselta työmaalla. Työmaalla, kun Jalo alkoi maalata hän veti ylleen suorien housujen päälle haalarit, kääri valkoisen paidan hihat ja koko työmaa hiljeni hetkeksi kunnioituksesta. Pisaraakaan maalia ei mennyt muualle kuin sinne minne pitikin. Molemmilta miehiltä sain myös sen ohjenuoran, että samalla vaivalla työ tulee tehtyä kunnollakin.

    Olen kyllä kohdannut niitä toisenlaisellakin asenteella työskenteleviä, mutta herrasmiesten asenne jäi kyllä itselle mieleen. Ennen muuten maalarin kunnia-asia oli se, että haalarit olivat valkoiset, puhtaan valkoiset. Ei niihin saanut mennä maalia, jos meni, olivat pilalla. 😉 Maalarin kuului olla siisti.

    • Tiia

      Mäkin olen kuullut ton, että nimenomaan sen takia maalareilla (ja kokeilla!) on valkoiset kamppeet, että näkee heti jos ne on sotkuiset, että silloin ei oo riittävän taitava kaveri hommaansa.

  2. Minulle tuo haalarihomma oli kokonaan uusi asia. Hauska! Ja Kati, hieno tarina työstä ja sen arvostamisesta. Aika kaukana ollaan noista ajoista. 😦

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s