Kuukausittainen arkisto:joulukuu 2014

Yhdeksäntenä yritin karsia

kuva(32)

Tuon vähän kerrallaan muuttolaatikoita uuteen kotiin. Totuuden hetket ovat käsillä. Mikä on turhaa, mikä tarpeellista?

Ajattelen, että tavaralla on kolmenlaista arvoa: on käyttöarvoa, rahallista arvoa ja tunnearvoa. Tunnearvoon lasken myös esineen tuottaman estettisen nautinnon. Nyt sitten pitäisi yksi kerrallaan arvioida minkä verran itselleni on arvoa milläkin kipposella ja kupposella. Haluan nimittäin karsia vielä kerran maallisen omaisuuteni, vaikka jo vuosi sitten pakatessani tein sen alustavasti.

Parhaassa tapauksessa esineellä on sekä tunnearvoa että käyttöarvoa. Silloin rahallisella arvolla ei ole merkitystä. Erinomaista on myös, jos käyttöarvoa on, mutta ei enää itselle: tavara kiertämään ja seuraavan käyttöön. Samoin kierrätys kutsuu, jos esteettinen mielihyvä voidaan arvioida pienemmäksi kuin vaikkapa esineen tilavaatimuksen aiheuttama haitta.

Mutta sitten on näitä ihan mahdottomia asioita. Kaukaisen maan omituinen hiekka. Lapsen titaaniset korvaputket. Maitohammas. Koulutyönä tehty puulaiva. Sukupolvien takaiset kasviot. Isoisoäidin käsin kirjoma monogrammi ja nyplätyt pitsit. Lapsuuden lempilelut.

Mitä niille voi tehdä? Omat värilasikokoelmansa voi vaikka laittaa lasinkeräykseen jos siltä tuntuu, pikkuruiset titaaaniputket siirtää asianosaisen riesaksi (hän heittää ne tuskitta saman tien roskiin) mutta entä menneiden sukupolvien kädenjäljet ja koulutodistukset? Arvostan historiaa, mutta entä jos materiaalisista muistoista tulee karttuva kivireki, jota kuljetan mukanani, kunnes se siirtyy seuraavien huoleksi sitten kun itse olen vapaa maallisista murheista? Kait näissäkin asioissa täytyy sentään joskus suorittaa jakoa jyviin ja akanoihin.

Toistaiseksi itse hankituissa tavaroissa on riittävästi työsarkaa. Haluan matkustaa kevyesti, mutta kukapa ei kauniita esineitä rakastaisi? Niinpä niitä tapaa kertyä. Tai hassuja juttuja, kuten japanilainen pyörillä kulkeva peltilehmä kirpputorilta. Ehdottoman turha pikku lelu, joka tuossa vieressä nytkin nyökyttelee sävy sävyyn peltihipiäänsä sointuvalla jakkaralla. Yhdellä lukuisista…

Toisaalta: kukapa ei myös vaihtelua kaipaisi? Jopa jakkaroiden joukkio saattaa joskus alkaa kyllästyttää. Siihen pulmaan on onneksi olemassa ratkaisu. Nettikirppis raikukoon, meillä siivotaan nyt!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Kahdeksantena kiritän kivijalkaa

kivijalka

Parkettimies saapui sovitusti paikalle, jutteli mukavia, muisteli ammattiuransa alkuaikoja – syntymävuodeltani, syntymäkaupungissani. Siihen maailmanaikaan mestarit saapuivat työmaalle kravatti kaulassa. Ei ollut ammattimies mikään jonninjoutava siihen suuntaan sohija. Kun työ tehtiin, se tehtiin hyvin ja annettiin myös asiakkaan ymmärtää näin tapahtuneen. Oikeinhan se oli. Voin hyvin kuvitella sen ajan atmosfäärin työläisten Tampereella.

Ammattiylpeys on pakollinen osa hyvin tehtyä jälkeä. Saa sitä olla muillakin, mutta käsityöläisillä se on täysin välttämätön osa onnistumista ja myös ammatissa jatkamisen edellytys – mikäli maksava asiakas ymmärtää eron hyvän ja välttävän välillä. Ellei ymmärrä, niin fiksu ammattilainen vaivihkaa nätisti valistaa. Ylpeys omasta työstä antaa sille jatkuvuutta myös motivaatiota ylläpitävänä voimana.

Olikohan laadun käsitys silloin joskus hiukan paremmin hallussa kuin nyt? Luulenpa että oli. Köyhällä ei ollut vara ostaa huonoa, rikkaalla ei halua.

Ennen ei ollut kaikki paremmin, mutta ainakin yksi oli. Henkilökohtaista palvelua oli helpompi saada. Paljon puhutaan kivijalkaliikkeiden kuolemasta, mutta tämän asiakkaan kokemus on päinvastainen. Eivät ne mihinkään kuole, sillä niillä on jotakin sellaista asiakasta kiinnostavaa, mitä netistä ei saa. Ilmainen vinkki: tarjotkaa palvelua, olkaa ihmisiä asiakkaille, hallitkaa alanne, kertokaa, opastakaa, olkaa mukana juonessa!

En halua ummikkona seikkailla netissä rakennustarvikkeiden ja kodinkoneiden viidakossa. Haluan ihmisen, joka kertoo mikä kulloisen ongelmani parhaiten ratkaisee. Kun ratkaisu on olemassa, ostan sen häneltä. Silloin voin jatkossakin olla yhteydessä apuuni, mikäli tarvitsen lisää ratkaisuja tai edellisen jatkojalostamista. Ja kyllä vain haluan välttämättä käsin koskea ostostani ja saada sen mieluiten saman tien mukaani.

Vaikka tietenkin mahdottoman fiksu olenkin (juu, nyt nokat tukkoon, rakkaat teinityttäret) , tarvitsen silloin tällöin spesialistien apua. Muistan ikuisesti, miten Stockmannin kodinkoneosaston myyjä käski meidän katsoa netistä, kun olimme etsimässä kodinkoneita merkiltä, jota hänenkin piti edustaa. No, hän oli vain töissä tavaratalossa. Pikkuliikkeissä, kivijalassa ei ole varaa hätistää asiakasta nettikauppaan. On yhtä juhlaa, kun kylpyhuonakaupassa jo ovelta moikataan ja kysellään kuulumiset siinä sivussa kun asiallisetkin asiat hoidetaan. Kuin tuttujen kesken. Toimitusajat pitävät, ja elleivät pidä, niin informaatio kulkee puolin ja toisin kuin vain tänä informaation kulta-aikana voi.

Näin asiakas saa tarvitsemansa palvelun, liike tarvitsemansa asiakkaan ja ohessa tavara vaihtaa paikkaa maksuvälineen kanssa.

Koko remontin aikana emme ole kertaakaan tehneet sitä, mistä asiakkaita nykyään syytetään, eli käyttäneet liikettä näyteikkunana ja sen jälkeen tilanneet netistä. Sen sijaan olemme useinkin etsineet tuotetta netistä (tosiaan väsyksiin asti välillä) ja sen jälkeen liikettä, josta sen voisi ostaa. Emme oikein ole nettiostajatyyppiä, muun muassa edellä mainituista syistä. Sitä paitsi paljon puhuttu nettiostajan säästö olisi ainakin näissä meidän tapauksissame ollut lähinnä ylivilkkaan mielikuvituksen tuotetta.

henkariVaikea kuvitella, että edes edulliseksi itseään luonnehtineessa liikkeessä asiakas olisi joutunut harhailemaan talvitakissa hiki hatussa etsimässä pukimia  ilman ”neidin” apua. Mutta minkähänlaista muotia Vuoksen asu on mahtanut tarjota?

3 kommenttia

Kategoria(t): Uncategorized

Seitsemäs oli sunnuntai

kuva 1(2)

Nyt kun uuni kerran on paikallaan ja toimii…

Seitsemäs päivä on lepopäivä, kuten kaikki jo peruskoulun ensimmäisellä luokalla olemme oppineet. Jotta voi levätä, on kuitenkin oltava paikka, jossa lepotointa voi harjoittaa.

Meillä on ollut täällä uudessa kodissa alkuajat askeettisen reissukämppätyyppinen asumismuoto, jossa kalusteina on ollut minimimäärä patjoja, tarvittavat vuodetekstiilit ja yksi jakkara. Tänään elintaso nousi kertaheitolla ainakin 50 senttimetriä, kun talouteen saapui sänky.

Oma sänky on ihana asia olla olemassa, mutta sellaisen muuttaminen on ihan mahdottoman epämiellyttävää puuhaa. Sängyt ovat isoja ja painavia eivätkä mahdu hissiin eivätkä henkilöautoon. Niitä kuskatessa menee selkä rikki ja sukset ristiin. Futonit, bambumatot, ilmapatjat tai riippumatot olisivat paljon järkevämpiä nukkuma-alustoja muutettavaksi.

Tällainen länsimaalainen heinäseiväs valitettavasti kaipaa kuitenkin alleen joustinta ja hevosenharjaa ja lampaanvillaa ja mitä kaikkea sitä nyt onkaan tarkoin harkitussa suhteessa patjakankaan sisään sommiteltu. Vielä tukeva puurunko tuohon mukaan, niin kantajien painajainen on sitten jotakuinkin siinä.

Parisänky matkusti lihasvoimin yhteensä kymmenen kerroksen verran vertikaalisuunnassa ja vähän enemmän horisontaalissa. Viimeksi mainitusta taittui sentään enin osa hevosvoimilla. Pianonkuljetuslaite ei kenties olisi ollut liioiteltu apu porrasvaiheissa, näin jälkikäteen ajatellen.

kuva 2

Ei, en ole joutunut virkavallan huomaan. Halusin vain ikuistaa tärkeän kuljetuksen.

.

Pahin muutettava pääsi joka tapauksessa onnellisesti ehjänä paikallaan näinkin. Ehjäksi jäi myös asunto, rappukäytävä ja kaikkein suurimmaksi ihmeeksi ilmeisesti myös jopa kaikki kolme kantajaa.

Olen taas kiitollinen. Ei meistä näillä lihaksilla olisi omalla kokoonpanolla tuohon ollut. Loput isotkin muutettavat ovat tähän verrattuna enää lastenleikkiä. Niistä kyllä selviämme, etenkin kun muuttoa tehdään kuitenkin hiljalleen pienissä erissä.

.

Sunnuntain s-sanoihin kuului sängyn lisäksi myös siivous. Huomenna parketti öljytään vielä kerran ennen kuin levittäydymme tänne oikein kunnolla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Joulukuun kuudes. Sun päiväs koittaa.

kuva 1(1)

Itsenäisyyspäivänä ajattelin kotimme monia vaiheita, jotka se melkein 83 vuoden aikana on maamme historiasta asukkaidensa myötä kokenut. Erityisesti ajattelin Bruno Tuukkasta, joka suunnitteli siniristilippumme ja maalauksin koristeli niin eduskunnan, kirkkojen kuin oman kotitalommekin pintoja, ja opetti myös muotoilija Börje Rajalinia, jonka suunnittelemia töitä itse toteutin työssäni melkein 20 vuotta.

Aika ei katoa. Kaikki tapahtunut on yhä tässä ja nyt. Myös se, mitä itse teemme tässä hetkessä, on jollakin tasolla olemassa aina tästä eteenpäin. Varmaa on vain muutos, sanotaan. Yhtä hyvin voisi sanoa, että varmaa on vain jatkuvuus. Eroa on vain katsantokulman mittakaavassa.

Siksi yritän elää parhaani mukaan niin viisaasti, että jättämäni jälki olisi mahdollisimman hyvä myös jälkeeni tuleville. Aina ei tule oltua kaukaa viisas, ei läheltäkään, mutta joissakin asioissa tietoinen valinta on helppo tehdä.

Päätimme yhdessä jo ennen remontin alkua, että kotiimme ei tule uutena mitään, minkä voimme hankkia käytettynä. Maailmassa on tavaraa jo ylenpalttisesti. Suuri osa uudesta tavarasta on kertakäyttöistä tai odotettavissa olevalta elinkaareltaan lähes sietämättömän vaatimatonta.Tätä kulttuuria vastaan haluamme sotia, mutta pehmein asein: edes omilla hankinnoillamme pitää olla historiaa takana ja tulevaisuutta edessä.

Meillä on valmiiksi jo niin paljon, että montaa asiaa ei tarvitse hankkia. Tarvitsemme sohvan, pari vaatekaappia, muutaman maton ja valaisimen. Jostakin luovumme, jotain hankimme.

Olohuoneeseen meillä ei ollut riittävän suurta mattoa. Se ostettiin käytettynä suoraan edellisen omistajan lattialta. Vanha tekstiili oli hiukan kovia kokenut, mutta apu löytyy korjaajalta, joka kunnostaa sen omin käsin langalla ja neulalla.

Jos hankintamme eivät aina pyöritäkään kansantaloutta ostovaiheessa, niin työllistävä vaikutus niillä silti on. On upeaa huomata, miten monen erikoisalan osaajia edelleen on olemassa, kunhan osaa kysyä.

Tänään meille löytyi sohva. Sellainen piti ostettaman nettimarkkinapaikalta, mutta myyjä osoittautui läpeensä epäluotettavaksi. Kahden tunnin räntäsateisen ajomatkan jälkeen saimme nimittäin havaita sekä sohvan koon että kuulla hinnan kasvaneen ilmoitetusta.

Sinne jäi. Näinkin voi käydä.

Paluumatkalla muistimme puolisoni isän kellariin säilötyn, isoäidin jäämistöön kuuluneen sohvan. Soitto vain, ja kun peräkärry kerran oli perässä… Nyt meillä on Askon 1950-luvulla valmistama tukeva, ehjä puurunkoinen vuodesohva. Se ei maksanut meille mitään, mutta piakkoin suoritamme uudelle ammattilaiselle korvauksen sen uudelleenverhoilusta. Sen teemme suuresti isommalla ilolla, kuin olisimme maksaneet tanskalaisesta design-sohvasta luikurille kauppamiehelle.

Sitä paitsi sohva on kauniin puhdasllinjainen, ja se palvelee meitä takuuvarmasti nurisematta ja narisematta juuri niin pitkään kuin haluamme.

Suomalaista puuta, suomalaista suunnittelua, suomalaista työtä. Suomalainen koti.

3 kommenttia

Kategoria(t): Uncategorized

Vee niin kuin viisi. Vee niin kuin valmis.

Joulukuun viides on päivä, jona urakoitsijan miehet laittoivat avaimet pöydälle ja sulkivat oven takanaan. Mieli ei pysy täysin mukana. Ihanko oikeasti en enää huomenna päätä lennossa sähkörasioiden paikkoja, etsi kylpyhuonevalaisimia tai tuskaile puuttuvia hajulukkoja?

Joka kohta asunnossa ei ole valmis, mutta urakoitsijan osuus on ohi. Pari maalipönttöä kököttää siivouskaapissa pakollisten muuttokolhujen paikkausta odottamassa, kiintokalusteista puuttuu peitelevy tai tuuletusritilä, mutta muuten remontti on poissa silmistä, kohta mielestäkin.

Tätä päivää on odotettu kokonainen vuosi. Sen verran on aikaa asunnon ostamisesta. Omakotitalon kunnostamisessa vuosi ei ole aika eikä mikään, mutta reppuelämää viettävälle kerrostaloasukkaalle se on pitkä rupeama. Lausun tässä vielä julkisestikin lämpimät kiitokset kaikille teille, jotka autoitte väliaikaisissa asumisjärjestelyissä. Olitte valtava apu haastavassa elämäntilanteessa, joka jatkui paljon pidempään kuin oli suunniteltu.

.

vanha olkkari

Tältä näytti olohuone kun aloitimme. Se oli valoisa ja kaunis, vaikka ajan hampaan jälkiä olikin. Pohjaratkaisu kokonaisuudessaan vain ei mitenkään toiminut enää nykyaikana. Tarvitsimme mm. oikean keittiön. Vanhaan ei mahtunut edes jääkaappia. Keittiö puolestaan tarvitsi jostain tilaa, mikä johti muihin muutoksiin.

Lieviä tunnontuskia potien päädyimme olohuonetta ja hallia jakavan seinän kaatamiseen. Halli tosin oli vanhassa ratkaisussa ikkunattomuuden vuoksi hankalasti hyödynnettävissä, joten seinän purkaminen olisi kenties joka tapauksessa tullut eteen.

.

purku olohuone

Purkutyöt ovat alkaneet. Vanhojen ns. juutalaiskomeroiden välipohjia, jalkalistoja, seinämurskaa… Pelkäsin olohuoneen lattian kantavuuden puolesta.

Pariovien karmit seisovat vielä paikoillaan odottamassa uuteen kohtaan siirtämistä.

.

purku hallista

Nämymä hallista olohuoneeseen on auennut ensimmäistä kertaa rakentamisen jälkeen. Valon pääsy perimmäiseenkin nurkkaan asti vahvisti uskoa, että purkupäätös oli oikea.

Vanhat metallipäällysteiset sähköjohdot roikkuvat katosta lattiaan puretun seinän kohdalla.

.

kuva(30)

Sumuisena marraskuun päivänä ei luonnonvalolla juhlita, mutta avaruus on silti suurenmoisen ihanaa. Hämärä vuodenaika antaa toisaalta myös mahdollisuuden tunnelmoida valaisimilla. Takassakin voi pitää tulta jos haluaa. Toistaiseksi taidamme tyytyä kynttilöihin.

Kymmenen metriä pitkä tila jakautuu tulevassa käytössään olohuonepäätyyn ja takan eteen  entiseen halliin tulevaan ruokailutilaan.

Kohta on vuorossa sisustaminen. Aloitimme varovasti kahdella Ornon jalkalampulla. Siitä se lähtee.

.

2 kommenttia

Kategoria(t): Uncategorized

Ei kolmas paritta

IMG_0557

Luonnonvalo joulukuussa on itsessään jo lahja, lisänautintona vedetyn lasin heijastukset paljailla pinnoilla. Kuka huonekaluja oikeastaan kaipaakaan?

Joulukuun remonttikalenterin luukut aukeilevat jälkijättöisesti, voi onnetonta. Tällä hetkellä tapahtuu niin paljon, että se on vähän tylsä juttu, koska tänään ei enää kunnolla muista mitä kaikkea edelliseen päivään mahtui.

Numero kolmosen takaa paljastunut paras asia kiutenkin oli ikkunakunnostajan käynti. Arviokäynti koski tammipokien kunnian palauttamista. Tällä hetkellä niissä oleva karmea sinapinruskea lohkeileva lakka saa kyytiä, mutta milloin, oli meille kysymysmerkki. Toivoimme, että työn olisi voinut tehdä jo talvella.

Se ei osoittautunut järkeväksi haaveeksi. Asunnon ikkunoiden lämpöeristäminen kunnostuksen ajaksi vaatisi mahtavia tekoja, eikä välttämättä ylipäätään onnistusi. No, keväämmällä sitten. Eikös maaliskuussa  jo ole niin kevät, että ilman tuplaikkunoitakin pärjää?

Illalla tiivistin ja maalasin loppuun erkkerin otsalla olevan kotelon, jonka paikalleen ilmaantumisesta olisi voinut kehittää isonkin parisuhdekriisin. En viitsinyt. Niin sitä ihminen pehmenee iän myötä.

Meillä siis on olohuoneessa kotelo: Kotelon sisällä piilottelee vaatimattomassa komeudessaan neljä metriä leveä valkokangas. Sellaista ilman voisi käsittääkseni monikin nainen elää aivan onnellista ja täysipainoista elämää. Valkokankaan tarpeellisuutta on perusteltu minulle muiden hyvien syiden ohella muun muassa pimennysverhokäytöllä. Jahas, jahas. Henkilökohtainen missioni joka tapauksessa on sen mahdollisimman täydellinen naamiointi. Aion lyödä David Copperfieldinkin ällikällä.

IMG_0511

Seuraavan päivän kalenteriluukussa olikin kunnon jouluruuhka.

Joskus kohdalle osuu päiviä, kun kaikki sujuu. Joulukuun neljäs oli sellainen. Ehdin juuri miettiä paikat suihkuverhotangoille, kun niiden kiinnittäjä saapui paikalle. Sillä aikaa kun hän laittoi tankoja, päätin muiden koukkujen paikat.

Samaan aikaan maalari kävi läpi tarkistusmaalauksia ja sähkömies laittoi toisen kylpyhuoneen peilivalaisimet paikoilleen. Sitten vaihtoaskel ja hyppy: sähkäri isoon kylpyhuoneeseen, poramies pieneen suihkuovien kimppuun. Ja kun kylpyhuoneet olivat kunnossa, oli keittiön vuoro.

Vaikka sähkötyöt jatkuvat huomennakin, paras mahdollinen tapahtui jo tänään. Uunin takaa löytyi nimittäin kaasumiehen jäljiltä mykkyräinen nippu sähköjohtoja. Niiden selvittämisen jälkeen saimme havaita, että lieden kaasuletku mahtuu kulkemaan uunien takana täysin vapaasti. Uuni sujahti oikeisiin asemiinsa yksinkertaisesti työntämällä paikoilleen. Kaikki toimii, keittiökaappeja ei tarvitse muuttaa mitenkään.

Tähän iloon pääsivät liittymään kalustemiehet, jotka astuivat ovesta minuutilleen sovittuna aikana juuri kun uuni lipui paikoilleen. Onnemme oli yhteinen. Kylpyhuone oli heidän varsinainen pääkohteensa ja tila tyylikkäästi vapaata temmellyskenttää, kun porari ja sähkäri olivat jo ehtineet alta pois.

Sähkäri siirtyi keittiöstä eteisen valojen kimppuun, maalari teippasi samassa tilassa seinää ja porari kiinnitti ylimpänä kattoon valaisinkoukkua. Sopu antoi sijaa. Vielä kun tekaisimme lopuksi johdon juureen hyvän peitelevyn sähkärin varastoja ryöväten, tuli viimeinenkin valasinpaikka valmiiksi.

Aamulla jatkuu. Kello seitsemän ovat paikalla tikkana taas sähkäri ja nyt myös putkimies, siitä muutaman tunnin kuluttua maalarikin. Kiirettä pitää ennen viikonloppua. Huominen tuo uudet tuulet, toivottavasti yhtä myötäiset kuin tämäkin päivä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Uncategorized

Ei yhtä ilman toista

reki

Sanonta kuuluu, että ihminen päättää, Jumala säätää. Jottei ihan lastu laineilla -keinahteluksi menisi, niin on asioita, joista on kuitenkin mahdollista pitää ihan itse huolta, alusta loppuun.

Koska eilinen ei ollut mitenkään nappi maanantai, päätin, että mitä joulukuun numero kakkonen mukanaan tuokaan, niin minä ainakin menen illalla hyvillä mielin nukkumaan seuraavaa päivää ilolla odottaen. Jokainen uusi päivä vie kohti maalia. Edes pikkasen.

Tulihan sitä, kaikenlaista yllätystä tällekin päivälle. Yleensä yllätykset löytyvät paketista, harvemmin menevät sinne. Tämä vastarannanyllätys tosin avataan jo ennen joulua, yhtä varmasti kuin joulupukki on totta.

kuva(23)

Keittiössä on nyt hiukan hankala toimia, mutta pääasia, että kaapit säästyvät lisäpilkuilta ja pölykuorrutukselta kun yläpuolella tehdään kaivauksia.

Aina voi tehdä jotain. Voi ostaa vaikka kalliin ja kiiltävän sisustuslehden, joka on niin painava, että maitolitra on jätettävä ostamatta. Hyvän mielen takia vaikka osteoporoosi…

Remontin loppuvaiheen tuulisuudesta kertoo, että kun kylpyhuoneeseen viimein eilen löydettiin riittävän pitkät suihkuverhotangot (vielä kun löytyisi pitkät suihkuverhot), paljastui tänään niitä asemoidessa kylpyhuonemiehen hienoinen mitoituserhe. Hapanta ja makeaa, sano. Kohtalon vastalahjana sain sähköpostin, joka kertoi odotettujen suihkunurkan ovien vihdoinkin saapuneen myymälään.

Märkätilateeman jatkoksi vielä kalustetoimittajakin soitti ja kertoi kylpyhuonetason aikataulun. Aikaisemminkin se olisi voinut tulla, mutta hyvä kun edes näin. Saisimmekohan herra putkimiehen myös houkuteltua mukaan partyihin?

.

Sivusta seuraten pintakäsittelytyön määrä vaikuttaa pelottavalta jäljellä olevaan aikaan nähden, mutta kun kerran lupaavat, niin uskottava se kai on. En voi oikein mennä hoputtamaankaan. Ahdistuisivat vielä ja saisivat maalisutineuroosin.

Omat nykerrykseni teen urakan ulkopuolisissa töissä, joita riittää niitäkin. Pikkupuuhista syntyy hämmästyttävä määrä positiivista energiaa. Niiden kanssa saan tehdä jonkin asian juuri niin tarkasti ja niin hyvin kuin haluan. Kun työ on kunnolla tehty, siitä on iloa vuosiksi eteenpäin: aina kun silmä osuu tulokseen. Valitettavasti huonosti tehtyyn pätee sama käänteisesti, joten kannattaa vähän etukäteen miettiä mitä ja miten tekee. Muille kuin tekijälle nämä ovat yleensä hitusen vähäpätöisempiä yksityiskohtia, mutta ainahan työ nimenomaan tekijäänsä on kiittänyt.

Illan viimeinen herkku oli erkkerin otsalla oleva kotelo, jonka listoistuksen saumasin kattoon. Kylläpä osasikin tulla siisti ja nätti! Huomenna voisi olla sen viimeinen maalauskerta. Katsotaan. Sitä ohjelmanumeroa kannattaa ehkä myös hiukan säästellä, jos vaikka joskus on taas tarvetta mielialan nostamiselle.

kuva(22)

Ja nämä puolestaan nostavat minut korkeuksiin. Kallisarvoiset rohjut tikapuuni, jotka kirpputorituuri toi  kohdalle juuri, kun en vielä ollut osannut edes kaivata remonttijalkoja, mutta  ihan kohta olisin kaivannut. Tikkaat ovat painavat, mutta sievän sirot ja ennen kaikkea tukevat. Näitä ilman en pärjäisi enää. Sokeripalan ruuvaus kolmessa metrissä  sujuu nykyään kuin tanssi tähtösiltä.

Remontin jälkeen tikkaat saavat kunnon kylvyn ja kunniapaikan. Pitäisikö näille antaa oikein nimi? Melkeinpä. Miehen vai naisen vai Kaino tai Vieno? Sitä miettien ZZZZZzzz…

2 kommenttia

Kategoria(t): Uncategorized

Ensimmäinen luukku

kynttilä

.

Jos joulukuu etenee ensimmäisen päivänsä viitoittamaa latua, niin joulukalenterikin kalpenee tälle antikalenterille, joka vääntää ajanlaskua taaksepäin, vaikka miten kurkottaisimme eteenpäin.

.

Tänään on siitä muikea maanantai, että nyt pitäisi alkaa viimeisen vaiheen viimeinen viikko remontissa. Narinalista rakennettiin ja käytiin läpi urakoitsijan ja arkkitehdin kanssa yhteisymmärryksessä perjantaina. Nyansseissa oli vähän mielipide-eroja, kuten siinä, pitääkö uuden ovimaalin peittää vanha vai ei.

Korjauslista saatiin silti parissa tunnissa kaikkia osapuolia tyydyttävään muotoon. Korjausten toteutuksen valvonta rastitettiin minun vastuulleni. Sorry, pojat. Joka naisen luonto ei ole äidillisen pehmeä. En ole johtajaluonne, mutta nyt en enää mitenkään jaksaisi uusintojen uusintoja ja takaisinkelauksia.

Puoleen päivään mennessä työmaalle oli hilautunut vaisuhko kaksikko. Minkäs teet? Jos työ ei osu ensimmäisellä eikä toisella kerralla maaliin, seuraa kolmas yritys. Otin itselleni suosiolla tarkimmat nykerrykset. Pipertäjän osa on suorastaan luonneroolini, joten turha kiusata yksityiskohdilla sellaisia, jotka ovat tehokkaimmillaan reilummissa otteissa.

Varsinainen joulukuun ensimmäisen yllätysluukku aukesi, kun kaivattu kaasuasentaja tuli kytkemään liesitason. Kaasuputki pötköttää keittiösaarekkeen sokkelissa, mistä kaaasu johdetaan metrin mittaisella metallipunosletkulla uunin ja lämpölaatikon  taitse tasoon. Paitsi ettei johdeta. Putkelle varattu tila uunin takana on kaksi senttiä liian kapea.

Palaamme lähtöruutuun: Kaasumies kotiin, yhteydenottoja sinne sun tänne, väliaikaisratkaisujen hyväksymistä koko keittiöön.

Miten mikään voi olla näin vaikeaa? Asiaa on hoitamassa liuta ammattilaisia, mutta heidän väliinsä lipsahtaa detalji toisensa jälkeen kenenkään ottamatta koppia.

Nyt meillä siis on väliaikainen keittiötaso, johon on tulossa väliaikainen vesikalusteasennus. Sen lisäksi uuni, lämpölaatikko ja liesi ovat väliaikaisella paikallaan saarekkeessa, jonka vetolaatikot muuttuivat tänään yllättäin väliaikaisiksi, kunnes saadaan uudet lyhyemmät tilalle. Asennusta harjoitellessamme todettiin kaiken kukkuraksi vielä, että liettä varten varattu sähkörasia ei inahdakaan. Kipinää ei ole, ei löydy virtaa. Revi tästä nyt pikkujouluhupaa.

Onnellista on kuitenkin, että laitteet itsessään toimivat. Muita puutteita korjaillaan sitä mukaa kun niitä ilmenee, mutta huomisen luukku saisi antaa jonkun tosi, TOSI positiivisen yllätyksen.

.

On meillä täällä tietysti – ja varmuuden vuoksi – ihan perinteinenkin joulukalenteri. Se roikkuu takan savupellistä ja kimaltelee iltahämyssä. Vaikka mitä tapahtuisi, niin meillä on aina yksi, yhteinen kalenteri, jonka pikkuruista luukkua tihrustamme aamulla päät yhdessä. Luukun takaa löytyy lahjapaketin kuva tai kuusi kynttilöineen.

Niin on aina ollut, niin tulee aina olemaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized