Case: kirjat

.

Tässä vaiheessa hissuksiin tapahtuvaa muuttoa kohtasin lopulta sen, mistä täällä aloitimmekin. Kirjat.

Jostain kohtalon oikusta asunnon karmaan on kuulunut kirjoitettu sana oleellisena osana koko sen historian ajan. Ensimmäinen omistaja toimitti sitä koteihin, seuraavat omistajat käyttivät sanaa sekä ammatikseen että kuluttivat sitä muuten ahkerasti. Niinpä suvun lisäksi  myös meille jäi ”perinnöksi” kaappikaupalla kirjoja, jotka auliisti lupasimme ottaa huolehtiaksemme.

Ensin lajittelimme kirjat meitä varmasti kiinnostaviin, ehkä kiinnostaviin ja ei yhtään kiinnostaviin. Ei yhtään kiinnostavissa oli silti selvästi harvinaisia ja mahdollisesti teologeja kiinnostavia teoksia, joita ei kärsinyt suorastaan roskiinkaan kantaa. Niille löytyi onneksi arvostava koti ja käyttö. Loput pakkasimme laatikoihin ja varastoimme.

Nyt alkaa olla totuuden hetki käsillä kirjalaatikoiden kanssa. Omiakin opuksia on kohtalaisesti, vaikka olen pyrkinyt kaikin keinoin välttämään niiden muuten vain -tyyppistä omistamista. Puolisolla taasen on omat omituiset keräilykohteensa, eli metrejä tuppaa kertymään. Meillä saattaa karsimisen jälkeen olla olemassa riittävästi kirjahyllyä, mutta ensin sitä pitäisi tyhjentää toisessa osoitteessa…

Taannoin nousi iso netti-itku, kun Teuvo Loman rohkeni kyseenalaistaa kirjahyllyn pyhän aseman jokakodin pakollisena näyteikkunana asukkaiden sielunelämään. En ole täysin eri mieltä Teuvon kanssa. Kirjoja on kiva olla, mutta onhan niiden säilöminen ja etenkin muuttaminen viheliäinen riesa. Eivätkä ihmiset enää pysy juurillaan koko ikäänsä kuten silloin, kun kotikirjaston muodostivat aapiskirja ja katekismus, paremmissa piireissä lisäksi vielä raamattu. Mikä paradoksi, että  nyt kun ihminen muuttaa keskimäärin pitkälti toistakymmentä kertaa elämänsä aikana, eli useammin kuin koskaan ennen, on muutettavan irtaimenkin määrä kasvanut ennätyksiin.

Ei pitäisi olla mikään ihme, että kulminaatiopiste kirjojen suhteen tuli vastaan – ainakin Lomanin huomioiden mukaan.

Tässä tilanteessa nyt joka tapauksessa ollessani yritän keskittyä ajattelemaan kirjojen akustoivia vaikutuksia enemmän kuin pölyä kerääviä. Salassa silti haaveilen tieteiskeksinnöstä, joka kutistaisi kirjat nukkekotikokoon ja tarvittaessa suurentaisi lukukelpoisiksi. Kuka nimittäin voisi luopua esimerkiksi kuvassa komeilevasta – miten sen nyt muotoilisi? – klassikkoteoksesta,  varustettuna arkkipiispan omistuskirjoituksella?

On meillä ensimmäisen maailman ongelmat, tunnustan.

Ruokasalin evoluutio

  

Kun ostimme asunnon, ruokasali oli jotakuinkin samassa kunnossa kuin Wiherheimon aikaan tässä kuvassa. Vain saliin johtavat pariovet, jotka kuvassa näkyvät Alli Wiherheimon takana, oli maalattu haalean vihertäviksi. (Kuva lainattu Päivi Aikasalon kirjasta Alli Wiherheimo, Uranaisen sydän, Otava, 2004)

Ruokasali oli aika juhlava nimitys tilalle, joka on saliksi kapeahko, mutta se on silti varmasti ollut kodikas kahvittelu- ja arkiateriapaikka.

Siinä oli ikkunasyvennyksen molemmin puolin kaksi viistoa ruokakomeroa, joista toinen viileä, toinen lämmin. Ikkunan vastaparina huoneen toisessa päässä oli käytävään johtava lasiovi komeroiden muodostamassa syvennyksessä.

.

Viistot kaapit ja linnanikkunamainen syvennys olivat minusta vastustamattoman ihanat. Kaapit jatkuivat salapohjan kautta vielä ovia alemmas, melkein lattiaan asti.

– Käytännöllistä? Ei sitten yhtään.

Kaappien kohtalon ratkaisi enemmistön mielipide. Perusteluna käytettiin sellaista insinööritieteeltä haiskahtavaa termiä kuin järkevä tilankäyttö. Kuten tiedettyä, demokratia ei ole virheitä vailla, mutta parasta mitä tarjolla on. Niinpä vähemmistö taipui nousematta napinaa suurempaan kapinaan ja kaapit purettiin.

.

Mutta ennen kaappien purkamista ruokasali toimi puutavaran välivarastona. Tämä oli henkisesti vaikea hetki. Pinossa oli niin paljon sellaista, minkä olisin tahtonut säilyvän. Tosiasiassa esimerkiksi jalkalistat olivat niin rutikuivia ja hauraita ja juntattu seiniin niin valtavilla nauloilla, että irrottamisen jälkeen ei ihan valtavasti käyttökelpoista jäänyt jäljelle.  Listoissa olleet naulanreiät eivät myöskään olleet mitään pikkuisia dyckert-kannan koloja. Sen sijaan jokusen saranan ja karmin pelastaminen olisi ollut viisautta.

.

Rumuuden runoutta. Aika tavalla alkeissa ollaan oltu jossakin vaiheessa heinä-elokuuta, kun helteet paahtoivat ja kostea sää vaati kuivureita huutamaan työmaalle yötä paivää, jotta pinnat kovettuisivat aikataulussa.

Saliin johtanut  pariovi levytettiin umpeen. Sama tehtiin ruokasalista viereiseen makuuhuoneeseen vieneelle ovelle – uudestaan. Käynti oli nimittäin suljettu jo joskus aiemmin, mutta avattiin nyt remontissa hetkeksi ja levytettiin taas.

Huone sai myös uuden takaseinän, joka lyhensi sitä jonkin verran keittiön hyväksi. Huoneen vanha, uralasi-ikkunoin varustettu ovi palasi paikoilleen, parketti paikattiin, hiottiin ja öljyttiin, pinnat hoidettiin kuntoon, sitten huonekalut…

… ja ruokasalista tuli kodikas kamari. Ei se ole kokonaan valmiksi sisustettu vieläkään – ei kai mikään koskaan ole? – mutta hyvin siellä viihdytään. Tavaraa on vähän, mutta tarpeeksi. Kierrätys on kunniassa, uutta harkiten. Samaa linjaa yritämme toteuttaa muuallakin kodissa.

.

Yksi tärkeimmistä asioista, joista tässä asunnossa pidän, on tilojen monipuolisuus. Sen mahdollistaa kiintokalusteiden vähäisyys.

1930-luvun uutuutena asuntoihin olivat tulleet kiinteät säilytystilat. Siihen nähden me otimme arkkitehtonisen taka-askeleen. Sillä voitimme kuitenkin mahdollisuuden muokata tiloja vaikka joka viikko uuteen käyttötarkoitukseen. Tämäkin huone voisi yhtä hyvin olla työhuone, vierashuone, kirjastohuone tai tv-huone. Jos musiikinkuuntelu pysyttelee perheessä normikansalaisen vaatimustasolla, niin tämän voisi pyhittää myös musiikkihuoneeksi. Meillähän näin ei ole, mutta siitä aiheesta ehkä joskus toiste lisää.

En kanna enää kaunaa viistokomeroiden kohtalosta. Huone on näin oikein toimiva ja viihtyisä. Nyt eletään tätä aikaa.

Keittiön tarina

Blogi on levännyt, sen pitäjä ei. Meillä tapahtuu nyt lähinnä sisustuspuuhia, mikä ei remonttiblogin sisältöön kuulu, enkä siksi ole aihetta päivittänyt. Sen sijaan kronologinen kertomus keittiön synnystä jo on selvästi remonttiaihetta, ja sellaista pukkaa nyt.

Heti kärkeen on kyllä lausuttava pahoittelut kuvien laadusta. Otokset vastaavat valokuvauksen saralla tasoltaan suunnilleen samaa kuin kuitin taakse kirjoitettu kauppalappu kaunokirjallisuudessa, mutta näillä on pärjättävä ja vähästäkin oltava kiitollinen. Pelkkä muisti olisi kelvoton kirjuri.

Takka sijaitsee hallissa ja ovi hallista vei vanhalle keittiöpuolelle. Oven takana on kapea käytävä (karuselliksi kutsumamme), joka oli täpösen täynnä ovia, joista osa kaappien, osa kylpyhuoneiden, osa asuinhuoneiden, osa yläkaappien. Ovia oli niin tiheästi, että heikompaa olisi huimannut. Käytävän perimmäisessä nurkassa, parin mutkan ja vielä yhden oven takana oli pikkuinen keittiö, joka ei mitenkään voinut enää nykyaikana palvella tarkoituksessaan. Sinne ei mahtunut edes jääkaappia. Se oli sijoitettu yhteen käytävän runsaslukuisista kaapeista.

.

Sama ovi suljettuna ja käytävän puolelta katsottuna. Valitettavasti kaikkia ovia ei näy kuvassa, eikä edes puolia niistä.

Tähän sokkeloon me sitten päätimme sijoittaa keittiömme, aivan keskelle asuntoa. Tiedossa oli rupeaman verran purkamista ja jälleenrakennusta. Ovikaruselli oli joka tapauksessa varsinainen painajainen, eikä se olisi jäänyt ennalleen, vaikka keittiö olisi ollut missä tahansa asunnon kolkassa.

.

Purkutyöt ovat alkaneet maltillisesti. Koska uusi keittiö tarvitsi leveyttä ja halli valoa, purettiin vanha väliseinä – ja komeroita ja ovia ja yläkaappeja – pois. Päätös oli vaikea, mutta antoi loppupeleissä punnittuna sentään selvästi enemmän kuin otti.

.

Keittiön paikka alkaa olla valmis. Kaappiseinät ovat poissa sekä hallista että käytävältä. Kylpyhuone käytävältä on purettu, samoin kaikki yläkaapit. Käytävän varrella olleista kahdesta huoneesta on nipistetty tilaa, jotta keittiöstä saadaan ympäri käveltävä, eikä pullonkaula.

.

Siinä missä lukee ”tämä jää”, sijaitsi kylpyhuone. Siihen oli tuleva keittiön vesipiste ja astianpesukone.

Perimmäisenä kuvassa näkyy vanhan keittiön kylmäkomero. Istun parhaillaan samaisessa nurkassa mukavasti nojatuolissani läppäri sylissä kirjoittamassa remonttiblogia. Nyt tuntuu aika paljon paremmalta kuin  tuolloin.

.

.

Rakentaminen on alkanut. Kattoon tehtiin pieni alaslasku, jotta sähköt saatiin kulkemaan siististi sen suojissa. Katto oli myös kaiken purkamisen jäljiltä varsin rujossa kunnossa ja osittain eri korkeuksilla. Huonekorkeutta säilytettiin niin paljon kuin mahdollista, mutta pieni korkoero katoissa eri tilojen välillä tuntuu miellyttävältä. Se jakaa niitä visuaalisesti vaan ei fyysisesti.

.

Mikään ei tietenkään pysy paikallaan ilman tukirankaa. Se olikin aikamoinen rakennelma.

.

Väliaikaisena lattiana toimineet vanerilevyt poistettiin, kun uutta lattiaa alettiin rakentaa. Ja se puolestaan tapahtui vasta sen jälkeen, kun seinät olivat kasvaneet uusille kohdilleen. Katosta roikkuu nippu johtoja. Ne ovat kotimme sähköinen sydän: siinä kohtaavat asunnon kaikki sähkövedot.

.

Uusi lattia vasta-asennettuna tuoksui taivaalliselle! Oli se myös hienon näköinen.

.

Lattiasta piti tulla valkoinen, mutta halusin välttämättä siitä harmaan. Sävy on niin vaalea, että ilman vertailukohtaa sitä helposti pitäisikin valkoisena. Tarkan harkinnan tulos väri todellakaan ei ole: nappasin sen pc:n näytön värikartan perusteella. Oli tuuria mukana.

.

Maalauksen jälkeen lattia taas peitettiin suojaan. Työn fokus siirtyi karmeihin, vähän takaisin seiniinkin, putkiin ja sähköihin, jotta maasto olisi otollinen keittiökaappien laskeutua.

.

Tässä saarekeosuus kaapeista on paikallaan. Ei työtasoa, ei koneita, ei edes kylpyhuoneessa ovea, mutta täällä me sinnikkäästi jo asuimme sirkkeleiden ja maalipönttöjen seassa. Ei ihan sitä mitä ajattelin uuteen kotiin asettumisen olevan, mutta sinänsä jännittävä kokemus. Selvä, koettu on. Uusinnasta ei niin väliksi.

Koettelemus ei ollut maailmanluokan kärsimys, mutta pitkän ja pitkittyneen remontin jälkeen siinä oli ihan riittävästi jännitystä. Retkielämän viehätystä on koettu lähivuosien tarpeiksi.

.

Siinä se lopulta nyt sitten on. Saarekkeessa on kaasutaso, uuni ja lämpölaatikko (jota on jopa käytetty!), oikealle kulman taakse jäävät jääkaappi, astianpesukone ja tiskiallas.  Saarekkeen pituus on 2,4 metriä, leveys 80 cm.

Pidän juuri tästä näkymästä ihan valtavasti. Siinä on koko kodin suurin muuttuja, isoin jännitysmomentti ja aivan liian kallis paikka munauksille. Nyt uskaltaa jo sanoa, että ei kaduta, nappiin meni.

Vaikka keittiö on periaatteessa ikkunaton tila, se on avara joka suuntaan. Valosta pitävät huolta Osramin upotettavat ja suunnattavat ledivalaisimet, ja hyvin sen tekevätkin. Ja kun huoneiden ovet ovat auki, voi keittiöstä nähdä yhteensä seitsemän ikkunan kautta ulos. Eli se siitä ikkunattomuudesta.

Parempia kuvia tulee sitten kun meillä vallitsee keittiössä luonnottoman siisti hetki, arkirealismi kun ei oikein ruleta keittiökuvissa. Murusten ja maitolasien kollaasi jääköön perhepiirin kokemukseksi.