Case: kirjat

kasvien salattu elämä

.

Tässä vaiheessa hissuksiin tapahtuvaa muuttoa kohtasin lopulta sen, mistä täällä aloitimmekin. Kirjat.

Jostain kohtalon oikusta asunnon karmaan on kuulunut kirjoitettu sana oleellisena osana koko sen historian ajan. Ensimmäinen omistaja toimitti sitä koteihin, seuraavat omistajat käyttivät sanaa sekä ammatikseen että kuluttivat sitä muuten ahkerasti. Niinpä suvun lisäksi  myös meille jäi ”perinnöksi” kaappikaupalla kirjoja, jotka auliisti lupasimme ottaa huolehtiaksemme.

Ensin lajittelimme kirjat meitä varmasti kiinnostaviin, ehkä kiinnostaviin ja ei yhtään kiinnostaviin. Ei yhtään kiinnostavissa oli silti selvästi harvinaisia ja mahdollisesti teologeja kiinnostavia teoksia, joita ei kärsinyt suorastaan roskiinkaan kantaa. Niille löytyi onneksi arvostava koti ja käyttö. Loput pakkasimme laatikoihin ja varastoimme.

Nyt alkaa olla totuuden hetki käsillä kirjalaatikoiden kanssa. Omiakin opuksia on kohtalaisesti, vaikka olen pyrkinyt kaikin keinoin välttämään niiden muuten vain -tyyppistä omistamista. Puolisolla taasen on omat omituiset keräilykohteensa, eli metrejä tuppaa kertymään. Meillä saattaa karsimisen jälkeen olla olemassa riittävästi kirjahyllyä, mutta ensin sitä pitäisi tyhjentää toisessa osoitteessa…

Taannoin nousi iso netti-itku, kun Teuvo Loman rohkeni kyseenalaistaa kirjahyllyn pyhän aseman jokakodin pakollisena näyteikkunana asukkaiden sielunelämään. En ole täysin eri mieltä Teuvon kanssa. Kirjoja on kiva olla, mutta onhan niiden säilöminen ja etenkin muuttaminen viheliäinen riesa. Eivätkä ihmiset enää pysy juurillaan koko ikäänsä kuten silloin, kun kotikirjaston muodostivat aapiskirja ja katekismus, paremmissa piireissä lisäksi vielä raamattu. Mikä paradoksi, että  nyt kun ihminen muuttaa keskimäärin pitkälti toistakymmentä kertaa elämänsä aikana, eli useammin kuin koskaan ennen, on muutettavan irtaimenkin määrä kasvanut ennätyksiin.

Ei pitäisi olla mikään ihme, että kulminaatiopiste kirjojen suhteen tuli vastaan – ainakin Lomanin huomioiden mukaan.

Tässä tilanteessa nyt joka tapauksessa ollessani yritän keskittyä ajattelemaan kirjojen akustoivia vaikutuksia enemmän kuin pölyä kerääviä. Salassa silti haaveilen tieteiskeksinnöstä, joka kutistaisi kirjat nukkekotikokoon ja tarvittaessa suurentaisi lukukelpoisiksi. Kuka nimittäin voisi luopua esimerkiksi kuvassa komeilevasta – miten sen nyt muotoilisi? – klassikkoteoksesta,  varustettuna arkkipiispan omistuskirjoituksella?

On meillä ensimmäisen maailman ongelmat, tunnustan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s