Sattuman ja hyvän tahdon puupala

Hyvin pienet ja tyypillisesti täysin ennalta-arvaamattomat asiat voivat muodostaa pullonkaulan missä tahansa hyvin suunnitellussa ja lähes pomminvarmasti nappiin menevässä operaatiossa. ”Lähes…”

Kuvassa näkyvän tumman vaakapuun kaverina ollut tammilista, osa karmia siis, oli päässyt jossakin elämänsä vaiheessa niin huonoon kuntoon, että katsoin parhaaksi päästää sen kärsimyksistään. Pienen kampeamisen avittamana listanraato tulla kimmahti kolostaan kahtena kappaleena. Jotta ikkuna toimisi moitteettomasti ja olisi tiivis, piti uuden palan olla tarkalleen samaa kokoa. Eikä se muuten sopisi edes paikalleen. Mistähän, mistähän…

Toinen tammilista oli jo kerran aiemmin harmaannuttaa minut lopullisestii. Tammea imitoivalla muovilla päällystetty mdf-pötkylä ei täytä kriteereitäni, ei nyt eikä koskaan. Mieluummin sitten vaikka mäntyä, suomessa metsien keskellä kun sentään elämme. Ja sitä mdf-tavaraa kyllä löytyy mistä tahansa rautakaupasta, millä tahansa kuviolla. Aitoa vain ei. Tammista mattolistaa löytyi viimeksi lopulta hyllytavarana Hyvinkäältä, mutta tällä kertaa tarve oli mittojen mukaan höylätylle karmipalalle, jota ei hyllyssä toki voikaan missään olla.

.

Karmilistan lisäksi tarvetta oli noin puolen metrin pätkälle smyygien koristelistaa, joka alkuperäisenä oli sekin jo täysinpalvellutta molemmin puolin erkkeriä.

.

Lähdimme lauantaina päämäärättömälle aamukävelylle, minkä seurauksena päädyimme Helsingin Messukeskuseen Kevätmessuille. Messut olivat, sivumennen sanoen, harvinaisen antoisat. Koko päivä kului kierrellessä ja tietoa sekä tarviketta maalle, merelle ja kaupunkiin kartuttamassa. Messupäivän kallistuessa loppua kohti siipan katse sattui vielä osastoon, jonka reunassa nökötti rivi listamalleja. Tammilistaa!

Olimme päätyneet Ecosilva-nimisen yrityksen messuosastolle, jossa omistaja vakuutti meille, että hän pystyy valmistamaan juuri sellaisen listan kuin haluamme, eikä siihen verstaalla mene tuntia pidempään. Mahtoikohan hän pitää epäuskoista intoamme liioiteltuna? Päälle painavaa aikatauluamme ja asunnon saneerauksen aikana karttunutta kokemusarkistoa vasten tarkasteltuna siinä ei ollut hituakaan ylimääräistä.

Heti maanantaina, omistajan päästyä messuilta taas sorvin – eipä kun höylän – ääreen, laitoin mitat sähköpostiin kuvien kera. Olin viimeiseen asti hieman epäileväinen, että näinköhän kukaan jaksaa nähdä vaivaa näin vaatimattoman tilauksen vuoksi. Turhaan epäilin. Samana päivänä meille tosiaan syntyivät tasan tarvittavat senttimäärät puutavaraa oikeilla mitoilla. Vaikka määrät eivät päätä huimanneet, olivat pätkät sitäkin tähdellisemmät.

Paha vain, että meillä todellakin alkoi olla kiire, ja Ecosilvan verstas sijaitsee Iitissä. Lisäksi lunta, räntää ja loskaa tuli sen kuin taivaalta mahtui, ja autossakin oli luonnollisesti kesärenkaat alla. Mutta mitäpä mies ei tekisi ikkunoiden (ja perherauhan) vuoksi?

.

Sillä välin kun minä tein kotona viimeistelytöitä, ajoi mies pikkuruisten listanpätkieni kanssa kohti juna-asemaa, jossa puolestaan tytär odotti kuriirina tuodakseen ne perille, kun mies taas jatkoi toisaalle.

Olihan suoritus! Uskoni yrittäjyyteen, palveluun, hyvään tahtoon ja yhteistyön voimaan sai tänään vahvistusta enemmän kuin ihan hetkeen muistan. Listat on jo sahattu ja sovitettu ja lakattukin kertaalleen. Huomenna jatkuu.

.

Vanhaa säästäen, muttei sentään älyttömyyksiin asti. Kyllä näitä kelpaa laittaa paikalleen.

.

PS. Ecosilva tekee huomattavan paljon muutakin kuin jalopuulistoja, kuten esimerkiksi keittiöitä, vaikka nyt pyörinkin tiukasti vain tämän oman ikkunaoperaationi ympärillä.

Tonkkari

Ikkunanpuitteiden korjaajien kanssa sovimme yhteneväiset menetelmät ja aineet, jotta karmit ja puitteet olisivat valmiina samaa sarjaa. Le Tonkinois oli minulle ennestään tuntematon lakka. Ammattilaisen suositus, moninaiset käyttökohteet veneistä lattioihin, luontoystävällisyys ja parin, kolmensadan vuoden kunniakas historia vakuuttivat minutkin. Hätä oli tulla siinä vaiheessa, kun lakkaa olisi pitänyt saada hankittua. Maahantuoja on ilmeisesti vaihtunut, nettisivujen tiedot jällenmyyjistä olivat vanhentuneeet ja olemassaolevillakin oli tarjota ei-oota. Että jos innostutte Tonkkarista, niin varatkaa riittävästi aikaa sen hankkimiseen.

.

Hiomisen ja karmien puhdistuksen jälkeen pääsin viimein intoa tiristen testaamaan ihmeainetta kohteeseen. Kyllä! Le Tonkinois antaa puulle juuri täsmälleen sen klassisen hunajansävyn kuin toiveenani olin esittänyt. Ensimmäinen kerros oli kiitollisin levitettävä, koska näkyvä muutos oli niin valtava.

Tuote on liuottimeton ja siksi käyttäjäystävällisempi kuin esimerkiksi venelakka, jolla syntyy vaivatta kohtuullisen kaunista pintaa, mutta joka sivutuotteenaan sulattaa maalarin aivot. Sitä ei saisi sisätiloissa enää nykyään edes käyttää. Ei tämäkään ihan pelkkää mehua ole, sillä tuoksu oli melkoinen, vaikka lakattavaa pinta-alaa oli melko vähän.

.

Ensimmäisen lakkauksen ja vuorokauden kuivattelun jälkeen hioin pinnan vielä kerran hyvin kevyesti hienolla paperilla. Seuraavaksi toinen kerros lakkaa, kuivatus ja sen jälkeen kolmas ja viimeinen kerros. Le Tonkinois oli miellyttävää levittää. Se jätti hyvin työskentelyaikaa, mutta kuivui kohtuullisesti reilussa vuorokaudessa. Tässä kohteessa pinnasta tuli näillä keinoin oikein hyvä, mutta esimerkiksi pöytälevyn peilikiillon kanssa olisi voinut olla tekemistä. Kenties tätäkin lakkaa voisi ohentaa viimeistä silausta varten erittäin vaativissa kohteissa.

.

.

Mutta kyllä perinteinen öljylakka joka tapauksessa tuotti näin suoraan tölkistä levitettynä erinomaisen kaunista pintaa. Puuhun imeytyvä lakka antaa todella upeasti syvyyttä värisävyyn. Samalla se tosin nostaa myös kolhut ja muut ajan merkit selkeämmin esille kuin vesilukoinen, maitomainen mattalakka, mutta sellaista se on. Ikkunat eivät ole uusia, eikä niiden siltä tarvitse näyttääkään. Tein silti töitä iltakaudet veitsenkärjellä lakkarippeitä koloista kaivellen ja ruuvinreikiä kittaillen, jotta yleisilme olisi valmiina siisti.

.

Ajoittaisista aurinkoisista ja hikisistä päivistä huolimatta meillä on öisin tuulen suunnasta ja voimasta riippuen ollut välillä rapsakan raikasta – kuten juuri nyt. Elämämme maanpäällisellä Merkuriuksella alkaa kuitenkin olla loppusuoralla, sillä sisäikkunat saapuvat parin päivän kuluttua kotiin. Jännitys tiivistyy. Täälläkin olisi vielä vähän puuhattavaa ennen h-hetkeä.

Juhlat työn merkeissä

     Kuva Olof Sundström, Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat

Tasan vuosi sitten asuntomme ei ollut koti eikä edes remonttityömaa. Remonttia vasta suunniteltiin ja urakoitsijakokelaita käytettiin aihiota arvioimassa. Tasan vuosi sitten vietimme juhlapäivää evakkokodissa suut leivoksista messingillä.

On nimittäin taas se päivä, kun kotimme täyttää vuosia. Tänä päivänä 83 vuotta sitten sen ensimmäinen omistaja asettui tänne uutuuttaan hohtelevaan, moderniin, aurinkoiseen ja ikiomaan kotiinsa kera  äitinsä ja veljensä.

Aurinkoa ja lämpöä riittää meillekin – jopa ennätyksellisesti maaliskuun puolivälin tienoiksi. Tänä vuonna ei kuitenkaan ollut aikaa fiilistellä eikä fiinistellä. Etukäteispelkoni ikkunaremontin aikaisesta palelusta osoittautui paitsi turhaksi myös täysin virheelliseksi. Yksinkertainen ulkoikkuna suoraan etelään ilman verhon riekalettakaan tarkoittaa asunnon erinomaista säteilylämmön absorbointia. Erkkerin sivuikkunat itään ja länteen maksimoivat valon ja lämmön esteettömän virtauksen sisälle tämän vuodenajan jokaisena valoisana hetkenä. Voisimme johtaa ylimääräenergiamme valtakunnanverkkkoon. Piikkinä näkyisi, sano…

Illalla kello kuusi itään päin, kun aurinko jakaa armoaan enimmäkseen jo muille. Maaliskuun seitsemästoista.

Noin nätisti sain muotoiltua tosiasian, että ikkunoiden raaputtaminen ja hiominen näillä keleillä on silkkaa murhaa. Hiomakoneeseen kytketty imuri säästää onneksi sentään asuntoa pahimmilta pölylaskeumilta, ja kyllä hiojan keuhkotkin kiittävät. (Imuosan hankkiminen on pitkä ja polveileva tarina, jolta säästän teidät tällä kertaa, mutta odysseia todellakin kannatti tehdä.) Tarvitseeko kukaan muuten siihen vanhempaaan Feiniin imukappaletta? Minulla olisi!

Imuosalla varustetun hiomakoneen, letkun ja imurin kanssa työskentelyssä on kuitenkin bonuksena muutama pikku ominaisuus, joista yksi liittyy työasentoihin, toinen imurin puuskuttamaan kuumaan palautusilmaan ja kolmas meluun. Nesteytyksellä, kunnollisilla kuulosuojaimilla ja nettitauoilla pärjäilee silti kohtuullisesti, kunhan ei kovin paljon ajattele.

Sen verran ikkunalla lämpöhalvauksen partaalla keikkuessanikin olen saanut suhteellisiuudentajua säilytettyä, että tunnen mitä syvintä sympatiaa upean helteisessä heinäkuussa 2014 urakoineita purkupoikia kohtaan. Nämä riesathan suhteutuvat todellisuudessa heidän vaivoihinsa suunnilleen samoin kuin hyttysenpisto miinaan astumiseen.

.

Työtä voisi toki periaatteessa tehdä illalla kun aurinko ei vaivaa, mutta empatiat naapureita kohtaan estävät. Kaksi jyrisevää sähkölaitetta vasten rakennuksen kiinteitä osia aiheuttavat heillekin sen verran epämukavuutta runkoäänien muodossa, että kuukausien remonttiputken jälkeen en halua kiusata sillä enää ilta-aikaan.

.

Mikä olikaan perimmäinen motiivi? Tässä: muovilakan ja kuonan alta löytyy lopulta ihan oikea, puhdas puu. Tekee kovasti mieli jo sivellä uusi, ja tällä kertaa kirkas lakka tammen pintaan, mutta ihan vielä ei ole aika. Hiomista riittää edelleen ja heloissakin on korjailtavaa. Pikkunäpertäjä saa taas näyttää (liuskoittuneet) kyntensä.

.

Ylimmäinen, mustavalkoinen Kaupunginmuseon kuva on vuodelta 1934, kun talon edessä olevaa puistoa perustettiin. Silloin sen rauhaa ja kuntoa vartioi puistovahti. Tämä kuva on otettu siitä hetkestä tarkalleen 80 vuoden kuluttua. Puisto on ahkerassa käytössä ja hevoskastanjat upeita, mutta siksipä se kaipaisikin jo pientä huomiota. Luonto vetää koiranpojan puun juurelle, sille ei voi mitään, mutta liika lannoitus suoraan kuorelle ei lupaa hyvää vanhuksille. Miten olisi, saataisiinko vaikka matalaa aitaa puiden ympärille runkoja suojelemaan? Vai palkattaisiinko taas hirmuisen pelottava puistovahti?

Työn sankarittaren heikko hetki

Hiomapölyä hiuksissa, hiomapölyä kulmakarvoissa, hiomapölyä ripsissa, hiomapölyä…. atchuu!

Rakas Feinini, hiomakoneiden aatelinen, on laulanut aamusta iltaan leväten vain silloin, kun olen istunut koneellani kerjäämässä somen syövereistä tukea epätoivon hetkiin, tai kaivellut veitsenkärjellä saranoiden vierustojen lakkarippeitä.

Kävi varmaankin jo selväksi, että päivä ei ollut antoisimpia kokemiani. Työ edistyy hiirulaisen askelin, mutta en hermoilisi sitä, ellen haluaisi niin suuresti saada kodin taas piakkoin siistiksi.

Yritän sulkea ajatuksistani keltaisen  tomun, joka laskeutuu selkäni takana vähintään viiden metrin säteellä työpisteestä kaikille pinnoille. Kuvittelen, että se on hiekkamyrskyn tuomia Mongolian arojen terveisiä. Ei sillä, että Aasian pöly olisi jotenkin vähemmän vaivalloista siivottavaa. Ihan vain vaihtelun vuoksi keksin ilmiölle erilaisia selityksiä. Hetken kuluttua voin syyttää pääsiäisen sävyisistä laskeumista siitepölyä.

Kyllä se on nyt niin on, että ilman imua en enää hio asuintiloissa, joissa on jo huonekalut ja tekstiilit.

Päivän karmiannoksen täytyttyä siivosin, keräsin lattiasuojat pois ja laitoin ikkunoihin omansa, huolehdin työkalut paikoilleen ja vaapuin kankein jäsenin suihkuun. Ensimmäiset lämpimät vesipisarat irrottivat ihon puu- ja lakkapölystä aromin, joka vei väsyneen työläisen ajatuksen nopeudella kesäisen puukirkon viileyteen. Hyvä on, ymmärrän. Jos ei aivan pyhä toimitus, niin kärsimyksen arvoista kuitenkin on vanhojen ikkunoiden uuteen elämään saattaminen.

Olohuoneen levyinen valkokangas lunasti viimein paikkansa minunkin maailmassani, kun laskin sen illalla alas lattiaan asti. Sinne jäi pois silmistä, pois mielestä koko työmaa valkoisen esiripun taakse. Muita huoneita en siis ole vielä edes aloittanut…

Huomenna voisi siitä huolimatta olla lepopäivän paikka. Jospa samalla valkenisi kuningasidea messinkisaranoiden paikallaan tapahtuvan kiillotuksen metodiksi.

Ikkunaprinsessat

Asuntoa hankittaessa oli aluksi tarkoitus saada se kevääseen mennessä valmiiksi. Saattaa se tullakin, mutta vuosi vain on toinen kuin piti. Viimeinen erä – ehkä viimeinen – operaatio Kodissa on alkanut. Ikkunat.

Syksyllä kävin ikkunakurssilla, jonka vetäjä osoittautui niin jämptiksi naiseksi, että pyysin häntä urakoimaan kadunpuoleiset ikkunat takaisin siihen kuosiin, jonka ne ansaitsevat. Pokien nykytilanne ei ollut kaksinen.

Lakkakerros oli paksu, ruskea ja ikävän samea. Remontin suojateipit viimeistelivät kurjuuden viemällä mennessään osan lakasta. Kukahan kehittelisi teipin, jonka tarkoituskin, ei vain ei-toivottu sivutoimi, olisi maalinpoisto? Ostaisin heti kymmenen rullaa.

Sovimme, että kiinteät osat jäävät minun vastuulleni, ja sisäikkunat viedään verstaalle. Niiden siellä ollessa huollan karmit, jotta koko paketti on kunnossa kerralla. Ulkopuitteet ovat sen verran hyvät, että niihin ei kannata tässä vaiheessa koskea. Eikä se oikein näin talvella onnistuisikaan, koska edes yksi kerros lasia on oltava erottamassa meitä maaliskuusta, niin suotuisa kuin se näyttäisikin tänä vuonna ikkunaremontille olevan.

Aikataulupainetta helpottaakseni käsittelin pintoja ennen pokien lähtöä sen verran kuin pystyin.

Erkkerin rapsutusta ylhäällä:

Erkkerin rapsutusta alhaalla:

Unelmankevyttä lakkalastua on juuri niin kaikkialla kuin vain voi kuvitella. Suosittelen vastaavia puuhaileville lämpimästi suojalaseja – ja myös niiden käyttämistä. Pieninä levyinä puusta kimpoileva lakka on terävää.

.

Ikkunaremonttiin valmistautumiseen antoi lisämomenttia hifispagetin purkaminen. Tämä ei ole minun maaperääni, mutta joskus naisen vain täytyy tehdä mitä naisen täytyy tehdä. Luultavasti useimmat liittimet kuitenkin jäivät ehjiksi. Ainakin ikkunan edusta on nyt tyhjä, mikä on pääasia, eikö vain?

.

Tänään sisäikkunat lähtivät. Ikkunoidemme rakenne on sellainen, että sisäikkunat on saranoitu karmiin, ulkoikkunat puolestaan sisäikkunoihin. Se tarkoittaa sitä, että ensin piti irrottaa koko ikkunablokki karmista lattialle, erottaa ikkunalehdet toisistaan, nostaa ulompi ikkuna takaisin karmiin ja tukea se paikoilleen kiiloin ja ruuvein. Se oli 14 ikkunan operaatiossa kokopäiväurakka. Irrottamisen lisäksi aikaa kului jonkin verran ikkunoiden pieneen lisäeristämiseen. Sulkeuduimme säiden jumalan suosioon, ja päätimme pärjätä vain kahden huoneen ikkunoiden muovittamisella.

Jokainen irrotettu ikkuna sai lasiinsa järjestysnumeron, ja sen mukaan oman nimikkomukin. Rautaiset drinksut!

.

Valmista. Arvon Ladyt, ikkunankorjaajat, tekivät hyvää työtä, toimivat siististi ja pitivät erinomaista huolta siitä, ettei heidän jäljiltään asuntoon tai rappuun ilmaannu asiaankuulumattomia jälkiä. Yleistykset ovat vähän vaarallisia, mutta joissain asioissa naiset ovat keskimäärin luotettavampia kuin miehet. Kokemus puhuu, muut äänet vaietkoon.

.

Sisäikkunoiden poiston jälkeen oma työmaani näyttää lähietäisyydeltä tarkasteltuna tältä. Tässä on se hyvä puoli, että työn lopputulos tulee mitä todennäköisimmin olemaan palkitseva.

.

Anteeksi, naapurit! En millään malttanut olla ryhtymättä työhön heti. Lopetan kello kahdeksaan mennessä, lupaan pyhästi.

.

Jos näette valaistussa ikkunassa omituisesti kädet pystyssä heiluvan ja kyykistelevän naisen, niin se olen minä. Tähän ei ole muita keinoja kuin maaliraappa ja raaka työ, ympäristönä yhdenlainen avokonttori.

Satun onnekkaasti olemaan juuri optimaalisen mittainen näihin ikkunoihin, joten voin seistä ikkunalaudalla huoletta ilman vaaraa lyödä päätäni. Mutta muita vaaroja ei oikein voi ajatellakaan, tai työ loppuu siihen. Ikkunanraaputtajan erottaa iäisyydestä vain kolme milliä sodan kokenutta lasia.

.

Lopulta koitti tämänkin pitkän päivän ilta ja rauha. Työmaa on siivottu odottamaan huomista. Pöly laskeutuu – sananmukaisesti. Kaupunki hurisee tänään vähän lähempänä kuin yleensä. Abiturientin työ- ja unirauha on varmistettu teipatulla ja muovitetullla ikkunalla. Lisäpatteri odottaa käyttövalmiina, mikäli tarvetta ilmenee.

Pitäisiköhän ne ikkunoiden saranatkin jotenkin nätistää..? Zzzz…

Kokonaisuus on osiensa summa

Alkuperäiset lukkosetit maalista, lakasta ja vuosikymmenien palveluksesta puhdisttuina

.

Jo ennen remontin alkua otimme talteen yhtä sun toista, minkä oli määrä palata käyttöön kun aika olisi kypsä. Asuntohan oli harvinaisen hyvin alkuperäisessä asussaan pohjan sekä rakennusosien suhteen.

Nyt kun remontti on isolta osin valmis, halusimme wc:n vanhan vapaa-varattu -kilven takaisin käyttöön. Itse asiassa ovessa ei ollut vielä lukitusta ollenkaan, koska mitään väliaikaista ei mielestämme kannata asentaa – mikään kun ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen.

Lukko-operaatio ei ollut ihan yksinkertainen, ja vaati toteutuaaksen hiukan aikaa, ajatusta ja sopivasti joutilaan käsiparin.

Ensinnäkin vanha ovi oli liian huonokuntoinen säästettäväksi. Sitä oli mm. lyhennetty vapaalla kädellä, suomeksi siis täysin vinoon. Oviaukkoon sopivia ovia löytyi asunnosta vain toisen kätisenä, mistä seurasi saranoiden vaihto toiselle puolelle karmia. Sen teki urakoitsija, mutta siitä eteenpäin areena oli omani.

Korvaavassa ovessa oli tavallinen painikemekanismi avainlukkoineen. Lukkorunko oli korkea, joten tilaa vanhalle, pienemmälle wc-oven lukolle olisi pitänyt olla riittämiin. Vaan ei ollut. Jotta lukon olisi saanut toimimaan loogisesti, olisi ovea pitänyt rouhia kohtuuttoman paljon tai tehdä siihen uuteen kohtaan reikä vääntimelle, mistä puolestaan olisi seurannut vanhojen reikien paikkaamista. Huono idea.

Sattumalta varastoistani löytyi purkulukko, jonka mekanismit osuivat oven vanhojen rei’itysten kanssa yksiin. Siispä päätin sovittaa sen käyttöön.

Jyrsin oven sisälle leveyssuunnassa vähän lisää tilaa, mihin lukko asettuikin kuin olisi aina ollut. Lisäksi tein puusta tarvittavat täytepalat sen ylä- ja alapuolelle oven sisälle, jotta lukko myös jatkossa pysyisi tukevasti aloillaan.

Tässä kohtaa projektia oli vähemmän hauskaa huomata lukon olevan väärän kätinen, eikä tietenkään käännettävää mallia. Lukkoliikkeessä olinkin jo vanha tuttu…

Seuraava lukko oli muuten hyvä, mutta väännintä varten oleva kolo oli huomattavasti pienempi kuin alkuperäisen vääntimen tappi. Lukkoliikkeen henkilökunta suhtautui ystävällisesti, joskaan ei kovin luottavaisesti ideaani viilata vääntimen paikka isommaksi.

Pieni, mutta karkea koneviila, lukkorunko ja vanha väännin.  Parin tunnin viilausrupeaman jälkeen projektissa oli yksi haaste vähemmän.

.

Lukkoehdokkaat aikajärjestyksessä vasemmalta oikealle:

1) Ensimmäinen on keltapassivoitu lukkorunko, joka oveen lopulta tuli. 2) Sitä seuraavan PITI tulla oveen. 3) Kolmas oli ovessa alunperin, mutta siihen ei saanut liitettyä väännintä. 4) Viimeinen lukko toimi alkuperäisessä wc:n ovessa vääntimen ja kilven kanssa. Kuvan painike on kolmoslukon pari, mutta sen sai sovitettua täyteholkin avulla uuteenkin runkoon.

.

Lukkorunkoa piti tuoda aavistuksen enemmän ulospäin kuin vanha lukko oli ollut. Sain kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun tein sen 1,5 mm paksulla koivuvanerilla.  Sahasin siitä  koko alkuperäisen, isomman lukon paikan peittävän kappaleen. Uusi lukkorunko pysähtyy siihen, ja täytepalojen rumat päädyt jäivät samalla piiloon.

.

Vanerilevy paikalleen liimattuna, petsattuna ja lakattuna naamioituu vanhaan pintaan. Ensimmäiseksi ei ainakaan minulle tulisi mieleen, että tässä on nyt jotain säädetty.

.

 

Sitten vain lukko sisään ja ruuveilla kiinni

.

.

Salainen ruuvivarastoni. Ostin joskus kirpputorilta rasian täynnä sekalaisia talttapääruuveja. Kuka lie kerännyt talteen, mutta monesta pulasta tuo kätkö on jo pelastanut. En pysty laittamaan vanhaan oveen edes ristipäisiä, saati sitten torx-ruuveja. Kaikilla meillä on kummallisuutemme. Viimeistään Rakennusapteekki auttaa, jos itseltä ei löydy sopivaa.

.

Koska oven kätisyys vaihtui, piti karmiin entiselle saranapuolelle tehdä paikka lukon kielelle. Taltta oli minulle uusi tuttavuus omissa käsissä, mutta ei se kovin monimutkaiselta välineeltä ole vaikuttanut. Karmikappaleen avulla piirrotin muodon puuhun, talttasin ääriviivat ja sitten niiden sisäpuolelta sen verran kuin kappaleen upotus ja kieli vaativat. Talttaaminen tässä mittakaavassa ei ollut rakettitiedettä edes noviisille.

.

Välillä piti varmuuden vuoksi sovittaa. Ja sitten taas taltata vähän lisää.

.

Upotettu, oikealla kohdalla, toimii. Enää maalia päälle.

.

Nyt on väänninkin ruuvattuna oven sisäpuolelle. Kaiken kruunuksi…

…kilpi ulkopuolelle. Vihoviimeinen haaste oli saada teksti näkymään oikein aukosta. Vääntimen tappi nimittäin asettuu tässä rungossa eri asentoon kuin vanhassa. Eipä muuta kuin taas viila käteen ja uusi kolous kylttiin. Neliömäisen reiän sijasta siinä on nyt keskellä kahdeksansakarainen tähti.

Vähänkö olen lopputulokseen tyytyväinen!

 Voi olla, että tällainen mikrotasolle ulottuva remontointi lähenee jo liioittelua. Ihan yhtä hyvin toimiva olisi ollut uuteen lukkorunkoon sopiva muoviväänninkin. Tai itse asiassa koko oven olisi voinut ostaa uutena. Ja karmit samalla. Vaan sitä juuri emme halunneet. Halusimme säilyttää vanhaa, hyvää ja kaunista, harvinaistakin.

Toki tässä jouduttiin tekemään kompromisseja uuden ja vanhan välillä. Olen silti hyvin tyytyväinen, että vanhaa saatiin säilymään näinkin paljon.

Voimaannuttaa on termi, joka aiheuttaa minussa kevyttä torjuntaa ja mielikuvan ringistä, jossa istutaan käsi kädessä hymisemässä mantroja. Sitä parempaa sanaa ei silti taida olla kuvaamaan kokemustani, kun lukko napsahti ensimmäisen kerran kiinni. Olen sentään asunut täällä retkihengessä, kun vessassa ei ollut edes ovea, lukosta puhumattakaan. Hätäisempi olisi saattanyt tyytyä ovihakaan, mikä ajatus myöskin ehti päässäni pyörähtää. Mutta koska halusin, niin päätin.

Päätin, yritin, opin, osasin ja pystyin. Työ todellakin sekä neuvoo että kiittää tekjäänsä.