Hiomapölyä hiuksissa, hiomapölyä kulmakarvoissa, hiomapölyä ripsissa, hiomapölyä…. atchuu!
Rakas Feinini, hiomakoneiden aatelinen, on laulanut aamusta iltaan leväten vain silloin, kun olen istunut koneellani kerjäämässä somen syövereistä tukea epätoivon hetkiin, tai kaivellut veitsenkärjellä saranoiden vierustojen lakkarippeitä.
Kävi varmaankin jo selväksi, että päivä ei ollut antoisimpia kokemiani. Työ edistyy hiirulaisen askelin, mutta en hermoilisi sitä, ellen haluaisi niin suuresti saada kodin taas piakkoin siistiksi.
Yritän sulkea ajatuksistani keltaisen tomun, joka laskeutuu selkäni takana vähintään viiden metrin säteellä työpisteestä kaikille pinnoille. Kuvittelen, että se on hiekkamyrskyn tuomia Mongolian arojen terveisiä. Ei sillä, että Aasian pöly olisi jotenkin vähemmän vaivalloista siivottavaa. Ihan vain vaihtelun vuoksi keksin ilmiölle erilaisia selityksiä. Hetken kuluttua voin syyttää pääsiäisen sävyisistä laskeumista siitepölyä.
Kyllä se on nyt niin on, että ilman imua en enää hio asuintiloissa, joissa on jo huonekalut ja tekstiilit.
Päivän karmiannoksen täytyttyä siivosin, keräsin lattiasuojat pois ja laitoin ikkunoihin omansa, huolehdin työkalut paikoilleen ja vaapuin kankein jäsenin suihkuun. Ensimmäiset lämpimät vesipisarat irrottivat ihon puu- ja lakkapölystä aromin, joka vei väsyneen työläisen ajatuksen nopeudella kesäisen puukirkon viileyteen. Hyvä on, ymmärrän. Jos ei aivan pyhä toimitus, niin kärsimyksen arvoista kuitenkin on vanhojen ikkunoiden uuteen elämään saattaminen.
Olohuoneen levyinen valkokangas lunasti viimein paikkansa minunkin maailmassani, kun laskin sen illalla alas lattiaan asti. Sinne jäi pois silmistä, pois mielestä koko työmaa valkoisen esiripun taakse. Muita huoneita en siis ole vielä edes aloittanut…
Huomenna voisi siitä huolimatta olla lepopäivän paikka. Jospa samalla valkenisi kuningasidea messinkisaranoiden paikallaan tapahtuvan kiillotuksen metodiksi.
Pikkasen maalia 