Tähän perään saatte kuvitella monta sydänemojia peräkkäin.
Aika rientää, ja niin olemme mekin rientäneet sen siivellä läpi vuosien ensimmäisessä yhteisessä kodissamme. Rientäneet, nimenomaan. Vuosiin on mahtunut iloa ja suuri suru, arkista aherrusta ja paljon ilotulituksia. Tuntuisaa elämänmenoa aamusta iltaan, joka päivä.
Työt ovat vaihtuneet, lapset ovat saaneet valkolakit, päässeet opiskelemaan, muutama on suorittanut ensimmäiset tutkintonsakin ja uurastavat jo seuraavien parissa. Kaksi poikasta on räpistellyt ulkomaille – ehkä pysyvästi – mutta vielä yksi asustelee kotona. Tai enää yksi. Vielä ja enää, sillä lasten kotoa lähteminen tuntuu samalla sekä haikealta että oikealta. Sitä pelkää ja sitä odottaa. Sydämessään tietää kuitenkin, että näinhän tämän pitää mennäkin, eivätkä kilometrit riitä katkaisemaan vahvaksi rakentunutta yhteyttä. Uusi lehti on kääntymässä, ja pieni jännitys kai kuuluu aina asiaan muutoksen edessä.
Lehtiä on käännelty kodissamme muutenkin kuin kuvainnollisesti. Heti kun olimme asettuneet taloksi, Kotiliesi kävi tekemässä jutun Alli Wiherheimon kodin nykyvaiheista. Tästä kerroinkin jo aiemmin. Kotilieden lisäksi olemme esitelleet ylpeinä remontin lopputulosta Glorian kodissa, joulutunnelmiamme Koti ja keittiö -lehdessä, kertoneet keräilyharrastuksestamme Glorian Antiikissa ja avanneet kahden aikuisen yhteiseen kotiin sovittautumisen tematiikkaa Helsingin Sanomissa. Itse olemme tuottaneet tekstiä ja kuvaa rivin jos toisenkin verran ammatin, projektien ja harrastusten ansiosta. Tämä on koti, jossa on aina kirjoitettu paljon, emmekä me tietenkään voineet olla poikkeus.
Tyhjän pesän syndroomasta en tunnusta meidän kärsivän, emmekä sen pelostakaan. Sen sijaan jalka kyllä vähän vipattaa. Olemme kohta kahdestaan, ja mitäs sitten? Jotain puuhaa olisi keksittävä. Voisikohan se olla vaikka uusi remontti?
Pikkasen maalia 