Avainsana-arkisto: asuminen

Kalliolle, kukkulalle

ikkuna

Olen ehtinyt aikuisiälläni asua monessa paikassa. En mitenkään poikkeuksellisen monessa, mutta sentään muutamassa kaupungissa, useammassa asunnossa.

Soluasunto, jollaisissa useimmat ikätoverini itsenäisen elämänsä ensiaskeleita tapailivat, oli minunkin reittini lapsuudenkodista kohti avaraa maailmaa. Ei se huono tapa ollut. Viimeksi tänään juttelin yhden soluasuntomme kolmesta asukkaasta kanssa. Kolmas on kadonnut maailman tuuliin, mutta ikiajoiksi on tallentunut mieliin hänen intohimonsa Hanna Ekolan musiikkiin.

Soluasumisen jälkeen seurasi rimpsu vuokrayksiöitä, sitten pari kaksiota, ensimmäinen, toinen ja kolmas omistusasunto.  Etenemistä sitä normaalia rataa perhetilanteen ohjaamassa putkessa. Olen asunut huonossa ja hienossa kaupunginosassa, ja välillä vieläkin hienommassa; isosti ja pienesti; yksin, kaksin, kolmin, neljin; pikkukaupungissa, isossa kaupungissa, lähiössä ja keskustassa.  En ole täysin eilisen teeren tyttöjä pesänrakennuksessa.

Uuden asunnon hankkimiseen liittyy usein vähän lapsekkaastikin pieni salainen toive jonkinlaisesta uudesta alusta, muutoksesta jollakin tavalla parempaan. Vaikka ei mitään varsinaista  murheenaihetta olisikaan, niin silti uusi ovi on uusi mahdollisuus. Myönnettäköön nyt poikkeuksena kuitenkin, että kun on ostamassa jo toista kertaa puolikasta samasta asunnosta, on harvalla ilo ylimmillään. Noh, uusi alku se oli sekin loppujen lopuksi.

Mitä näistä kaikista asunnonvaihdoksista ja siinä sivussa eletystä elämästä on tullut opittua, paitsi luja usko muovisten muuttolaatikoiden ylivertaisuuteen?

On tullut ymmärrys siitä, että onni ei asu pienessä tuvassa. Eikä se asu isossa kartanossakaan. Onni ei ylipäätään asu talossa.

Uutta on mukava suunnitella ja pyöritelllä. Rakentaminen on haastavaa ja hauskaa. Uusia kotikulmia on kutkuttava tutkia. Onni lymyilee kuitenkin toisaalla.

Olen joutunut luopumaan monesta asiasta elämässäni, kalleimmastanikin. Mitä enemmän kertyy vuosia, sitä enemmän tulee myös luopumisia. Terveydestä puhutaan onnellisuuden yhteydessä, mutta kovin suhteellinen on terveydenkin käsite. Terveydeksi riittää tässä vaiheessa, ettei ole kovin paljon kipuja ja pystyy noin suunnilleen toimittamaan mitä tahtoo.

Haaveista on tullut lempeämiä. Voi jo haaveilla ilman pakkoa, konditionaalissa. Olisi kiva, ehkä… jos… Mutta toiveista yksi on kasvanut ylitse  muiden, ja siinä toiveessa asuu onni:

Kun nämä läheisimmät pysyisivät läheisimpinä, kun ne pysyisivät tallessa ja turvassa.

Kaikki muu tulee kaukana perässä.

 

 

 

 

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Uncategorized

Alkutilanne

Tässä tohinassa on jänyt kokonaan näyttämättä, mikä on alkutilanne asunnon pohjan kanssa. Korjataanpa unohdus nyt.

Kuvankaappaus 2014-2-28 kello 20.36.08

Keittiöön on jossain vaiheessa (luultavasti vuonna 1964) lisätty seinä, jolla on erotettu käytävä, ja ruokasalista makuuhuoneeseen vienyt ovi on suljettu, mutta muita tehtyjä muutoksia en ole tähän mennessä löytänyt.

Pohja on oman aikansa lapsi. Se oli moderni, selkeä ja käytännöllinen yhden virkanaisen ja hänen kotiapulaisensa koti. Kiinteitä kaappeja on paljon, mutta ne on kätketty hienosti kantavien palkkien väleihin ja oviaukkojen yläpuolisiin rakenteisiin. Keittiö oli sivussa ja pieni, koska rakennusaikaisen käsityksen mukaan keittiöön ei olisi koskaan asiaa kenelläkään muulla kuin kotiapulaisella.

Ajat ovat nyt toiset. Meitä on kuusi, eikä yhtään apulaista. Nykyään keittiössä häärää – onneksi – useampi kuin yksi ihminen, hallissa ei luultavasti useinkaan siemailla raparperijuoma-aperitiiveja helmet kaulassa, ja pyykitkin pestään kotona itse, eikä pesetetä alakerran pesulassa.  Asuntoa ei voi museoida, vaikka tuleva mullistus aiheuttaakin jonkinasteista syyllisyyttä. Ei ole henkisesti aivan helppoa muuttaa vanhaa interiööriä, jota voisi historialliseksikin kutsua.

Oikeastaan pääsin sopuun itseni ja remontin kanssa nimenomaan, hiukan ironisesti,  juuri rakennuksen tyylisuunnan kautta. Talo edustaa tyylipuhdasta funktionalismia pelkistettyine linjoineen ja ikkunarivistöineen. Siinä ei ole mitään tunkkaista eikä koukeroista. Funkkis edusti uutta, toiveikasta ja tervettä aikaa. Sen aatemaailmaa oli nimenomaan tarkoituksenmukainen, tarvetta palveleva suunnittelu.

Funktionalismin idean kiteytti amerikkalainen arkkitehti Louis Sullivan jo vuonna 1896 toteamalla, että ”tarkoitus sanelee muodon”. Myöhemmin Le Corbusier kutsui asuintaloa ”koneeksi, jossa eletään”. (Wikipedia)

Sitä ideologiaahan mekin olemme nyt toteuttamassa tässä ajassa. Ja vaikka suljemme huoneesta toiseen avautuvan pitkän näkymän, uusi sellainen toisaalta avautuu sisemmälle asuntoon, oikeastaan kahteenkin suuntaan. Alkuperäinen, toimiva takka säilyy sellaisenaan, ikkunapenkit palautetaan kaakeloinnin alta ennalleen, kaikki tarvittavat ovet tulevat olemaan alkuperäisiä, ja tarpeettomiksi jäävätkin säästetään. Tammiparketin kunnostamisen suhteen olemme toiveikkaita, vaikka se paikoitellen aika rujo onkin.

Kyllä asunto funkkiksena tulee säilymään meidän käsissämme. Se vain päivittyy vuodelle 2014.

 PS. Vaikka ovien määrä on jo tuossa piirroksessakin häkellyttävä, totuus on uskomattomampi. Kuvassa eivät näy kaappien 15 pikkuovea!

2 kommenttia

Kategoria(t): Uncategorized