Ikkunat, vielä kerran.

Ikkunat olivat ensimmäinen asia, johon asunnossa kiinnitin huolestuneimman huomioni, kun joskus puolitoista vuotta sitten tänne sinisissä muovitöppösissä tassuttelin. Oli paljon muutakin mikä huoletti, mutta koska ikkunat ovat ainakin osittain taloyhtiön tonttia, ei osakas pysty yksin päättämään niiden koko kohtalosta. Siksi ne olivat erikoisasemassa muuhun asuntoon verrattuna.

Pakkausteipillä tukitut vetoisimmat kohdat ja vain kivenmurikan painolla kiinni pysyvä pikkuikkuna eivät olleet huoneiston suurimpia myynninedistäjiä. Epäilin vahvasti, että sellaisten ikkunoiden kanssa ei voi elää Suomen ilmastossa. Mitä tekee kivalla asunnolla, jossa joutuu pitämään talvella karvalakkia ja lapioimaan lumikinosta ikkunalaudalta – siis asunnon sisäpuolella.? Ikkunat todellakin olivat suurin yksittäinen huolenaiheeni, eikä huoli ollut täysin perusteeton.

Ensimmäisessä yhtiökokouksessa, jo ennen osakkaiden omistajuuden virallista vaihtumista meille, kirkkain silmin tiedustelimme tulevan ikkunaremontin ajankohtaa.

”Ikkunoita ei vaihdeta.”

Selvä.

Vanhat osakkaat olivat ihan oikeassa. Ei näitä pidäkään vaihtaa. Me vain emme silloin tienneet miten ikkunat tiivistetään ja miten toimivat ja kauniit niistä lopulta oikein korjattuna ja huollettuna tulee. Ne jaksavat seuraavat sata vuotta, totesi ikkunaentisöijä, kun kävi äskettäin ikkunakunnostuksen viimeisenä toimenpiteenä laittamassa tiivisteet paikoilleen. Sain itsekin samalla opastusta aiheeseen, ja asensin osan tiivisteistä omakätisesti. Ei tiivistäminen rakettitiedettä ole, mutta pitää tietää mitä tekee ja olla oikeanlaiset tarvikkeet.

Vanhat ja hapertuneet tiivisteet leikattiin pois ja kiinnityspinta pokassa raaputettiin puhtaaksi uuden tiivisteen tarttua.

Tärkein opinkappale tiivistämisessä on: sisin tiivistekerros on aina täysin tiivis, uloimmainen on kaikkein harvoin. Tiiviys etenee siis sisältä ulospäin aina harventuen ulointa pintaa kohti. Näin tuuletus toimii oikealla tavalla, eikä ikkunoiden väliin kondensoidu puuta mädättävää kosteutta.

Silikonitiiviste luikertelee kuin mato, mutta ei vahingossa. Se kiertää ikkunamekanismit sopivalta etäisyydeltä, jotta ne toimivat moitteettomasti jatkossakin. Luikertelu ei haittaa, sillä tiiviste jää sisä- ja ulkopokan väliin piiloon. Mutkakohdasta tiiviste voi pullahtaa vähän näkösälle, mutta pokan sävyinen ruskea silikoni ei silti erotu häiritsevästi.

Jos ikkuna huurtuu talvella, ensimmäinen toimenpide on tarkastaa sisimmän ikkunan tiiviys. Jos se vaikuttaa olevan kunnossa, seuraavaksi tutkaillaan ulompien tiivisteiden riittävä ilmanvaihto.

Entä mitä muuta mukavaa opin tiivistyspäivän aikana? Sen, että vanhoistakaan ikkunoista ei kuulu vetää, vaikka yleinen luulo muuta väittää. Vedon saa pois tiivistämällä, ei se sen kummempaa ole. Julistus oli vilukissan korville musiikkia. Vanhan säilyttäminen ei siis tarkoita mukavuudesta tinkimistä. Jonkin arkipäiväiseen olemiseen jatkuvasti vaikuttavan asian säilyttäminen pelkästään siksi, että se on vanha, ei elävässä elämässä pitkälle tapaa kantaa, ellei se samalla ole myös toimiva.

Tämä pulu kävi ikkunan takana ihmettelemässä remonttia elokuun lopulla 2014. Lintu istui pitkän tovin ikkunan ulkopuolella välillä päätään pyöritellen sisälle katsellen. Kaaos oli aikamoinen. Ei ihme, että kaupungin linnutkin pitivät sitä nähtävytenä.

Tämä pulputtaja puolestaan ilmaantui arastelematta nyt toukokuussa lasin toiselle puolelle, kun keikuin ikkunapenkillä tiivisteiden ja tarvikkeiden kanssa. En muista näitä kahta kertaa lukuunottamatta nähneeni puluja ikkunoillamme, mutta silti tuntui vähän kuin olisi vanhan tutun tavannut. Hei, kyyhkyläiseni! Tuli tämä valmiksi. Olisitko arvannut?

Vaikka taloyhtiön vastuulla ovat ikkunoiden ulkopinnat, tai yhtiöjärjestyksestä riippuen usein koko ulkopoka molemmin puolin, on osakkaalla itselläänkin paljon vastuuta vanhojen ikkunoiden elinkaaren pituudesta. Uusia ikkunoita voi harvoin kunnostaa järkevästi, eikä pilalle menneitä umpiolaseja mitenkään. Ne ovat kaatopaikkatavaraa. Miten olen voinutkaan olla niin hölmä, että olen haikaillut sellaisten perään?

Parasta tässä ikkunaoperaatiossa – ihan kuin muussakin elämässä – on ollut oppiminen.

Eespäin

Purkutyöt ovat täydessä käynnissä. Etukäteen moneen kertaan mietityt ja veivatut ajatukset saavat hiljalleen näkyvän muotonsa reaalimaailmassa. Tässä vaiheessa ei enää pyörretä päätöksiä, eikä myöskään kaduta niitä. Tästä eteenpäin toteutetaan, ei katsella taaksepäin.

Tai ehkä ihan vähän voi vilkaista historiaakin, tulevaisuus mielessä. Tuo suloinen rastaanmunansininen väri paljastui puretuista ruokasalin kylmäkaappien ovista. Sama väri on ollut myös puulistoituksissa, jotka kiersivät huoneen muitakin kaappeja ja suojasivat kulmia. Voisin helposti ottaa haalean turkoosinsinisen tulevien keittiökaappien väriksi muistona menneestä, mutta muutenkin silmää miellyttävänä sävynä.

Kuvassa alustana kukkivat päivänkakkarat ovat vielä yksi tapettikerros lisää palvelijanhuoneesta. Uskomatonta, mutta totta.

 

Viistoista kylmäkaapeista ei ole enää kuin muisto jäljellä. Surettaa, mutta tämä on järjen äänen tekemä valinta. Kaapit olivat käsittämättömän epäkäytännölliset, veivät tilaa ja niiden välinen lippa vielä kaiken lisäksi pimensi huonetta. Ei muuta kuin katse eteenpäin.

Takka ja lattiat on suojattu kovalevyllä ja pahvilla purkutöiden myllerryksiltä…

…eikä se ole ollenkaan liioittelua. Meillä on makuuhuoneessa rakennusteline!

Toimivat liesi ja astianpesukone, jotka asunnosta jäivät yli, löysivät viime tipassa uudet kodit, mikä tuotti aivan erityistä iloa. Käyttökuntoisen laitteen kaatopaikalle vieminen tuntuu mahdottoman vastenmieliseltä maailmassa, jossa kaikkea on jo valmiiksi liikaa, ja jossa aivan erityisen paljon liikaa on jätettä.

Loppukin irtain ansaitsee paikkansa: sängynraato toimii ylimääräisen oven kanssa työmaan kirjoituspöytänä, vanhat kylmälaitteet palvelevat työntekijöitä vielä remontin ajan, ja jopa edellisten asukkaiden jälkeensä jättämä poppikone on käytössä. Se osallistuu rytmimusiikkipanoksellaan vahvasti purkutyömaan tunnelman nostattamiseen.

Onneksi alakerran asukkaat ovat muuttaneet kesäksi datshalle. Keleistä riippumatta mökkeilymotivaatio lienee heillä erityisen korkealla tänä vuonna.

Juhlapäivän hulinat

Elämä on yhtä juhlaa: on ollut aikuisen nimipäivää, lapsen ja lapsenmielisen syntymäpäivää ja nyt kaiken lisäksi vielä huomiomme keskipisteen ikioma juhlapäivä: tänään tuli kuluneeksi tasan 82 vuotta siitä kun Alli Wiherheimo muutti upouuteen kotiinsa äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Pikkuveli muutti pian omaan kotiin, äiti vasta aikanaan autuaammille maille.

Siihen aikaan ei ollut tapana arvostella vanhempia, mutta kaikesta päätellen aikuisen lapsen ja äidin yhteiselo ei ollut jatkuvasti silkkaa auvoa. Voin melko helposti samaistua tilanteeseen. Elo teinityttöjenkään kanssa ei tuoksu jatkuvasti ruusulle, saati sitten ilmapiiri kahden aikuisen naisen yhteistaloudessa.

Joka tapauksessa muutto omaan kotiin oli Wiherheimolle hartaasti odotettu ilo. Leivos ja mehulasi sille, skål! Eiköhän meidänkin vuoromme iloita muuttopäivästä vielä joskus koita.

Asuntovanhuksella kävi tänään vilske. Urakoitsijoita tuli ja meni kopistelemassa lattioita ja seiniä. Lattiat, sivumennen sanoen, saivat osakseen paljon positiivisemman arvion kuin itse olisimme aluksi uskoneetkaan. Kasettilattia-sana oli jo tuttu, mutta nyt opimme myös mitä se tarkoittaa. Meillä siis on tanakka, noin neliömetrin kokoisten puukasettien päälle tehty aito parketti, jonka hävittäminen olisi pyhäinhäväistys. Hyvä. Sellaiseen tuhotyöhön emme erehdy.

Uuden kylpyhuoneen kohtalo on edelleen arvoitus kaikille. Riittävätkö kaadot ja miten päin lattiapalkit ovat, kuuluvat tärkeimmät kysymykset. Niihin löytyy varma vastaus vasta kun työhön ryhdytään. En ole järin innoissani kasettilattian nostamisesta kokeilumielessä, mutta vaihtoehtoja ei taida juuri olla, ellemme muuta suunnitelmiamme radikaalisti. Voihan tietysti niinkin vielä käydä, jos epäonnistumisen  riski alkaa näyttää liian suurelta.

Juhlapäivän kruunuksi asunnosta lähti sopivasti remontin alta pois pahvilaatikoittain vanhoja painotuotteita seuraavalle omistajalleen. Ne olivat jäneet meille asunnon mukana ”perinnöksi” täysin omalla suostumuksellamme, vaikka enimmälle osalle emme suurin surminkaan keksineet käyttöä.

Kirjat neljällä kielellä olivat pieni osa hartaan hengenmiehen ja hänen vaimonsa uskonnollispainotteista kirjastoa useamman sukupolven ajalta. Tämän aihepiirin kirjallisuus 100+ vuoden takaa – vaikka varmasti kasvattavaa ja sivistävää olisikin – ei kuulu meistä kenenkään suosikkilukemistoon. Teosten jätteenpolttolaitokselle kuljettaminen tuntui silti ajatuksenakin pahalta.

Koska elämä on epätodennäköisten sattumusten puoli-ilkikurinen jatkumo, kirjoille löytyi yhdellä ainoalla summamutikkaan heitetyllä kysymyksellä koti, jossa niistä ainakin osaa tullaan käyttämään teologiseen tutkimukseen. Aivan loistavaa!

Johdatukseksiko tätä nyt sitten kutsuttaisiin?

Aikamatkalla

Mestari Beus’n mittari, josta ilahduin kovin. Toimii.

.

Valokatkaisimet näyttävät tältä…

.

.

…mutta myös tältä. Alempi on palvelijankutsunappi.

.

 Kaikki sähköasennukset eivät ehkä aivan tarkalleen noudata nykyisiä määräyksiä.

.

        

Kaikki asunnon ovenkahvat ovat alkuperäisiä. Niin myös kylpyhuoneiden  lukot. Mitä luulette, säilytetäänkö?

.

Väliovien kahvat ovat tällaisia.

.

 

Näitä kahvoja löytyy komeroiden ovien lisäksi rappukäytävien ikkunoista ja ovista. Johdonmukaista.

.

Keittiön kylmäkomero ei ole tykkänään tyhjä. Siellä on herne!

.

Alkutilanne

Tässä tohinassa on jänyt kokonaan näyttämättä, mikä on alkutilanne asunnon pohjan kanssa. Korjataanpa unohdus nyt.

Keittiöön on jossain vaiheessa (luultavasti vuonna 1964) lisätty seinä, jolla on erotettu käytävä, ja ruokasalista makuuhuoneeseen vienyt ovi on suljettu, mutta muita tehtyjä muutoksia en ole tähän mennessä löytänyt.

Pohja on oman aikansa lapsi. Se oli moderni, selkeä ja käytännöllinen yhden virkanaisen ja hänen kotiapulaisensa koti. Kiinteitä kaappeja on paljon, mutta ne on kätketty hienosti kantavien palkkien väleihin ja oviaukkojen yläpuolisiin rakenteisiin. Keittiö oli sivussa ja pieni, koska rakennusaikaisen käsityksen mukaan keittiöön ei olisi koskaan asiaa kenelläkään muulla kuin kotiapulaisella.

Ajat ovat nyt toiset. Meitä on kuusi, eikä yhtään apulaista. Nykyään keittiössä häärää – onneksi – useampi kuin yksi ihminen, hallissa ei luultavasti useinkaan siemailla raparperijuoma-aperitiiveja helmet kaulassa, ja pyykitkin pestään kotona itse, eikä pesetetä alakerran pesulassa.  Asuntoa ei voi museoida, vaikka tuleva mullistus aiheuttaakin jonkinasteista syyllisyyttä. Ei ole henkisesti aivan helppoa muuttaa vanhaa interiööriä, jota voisi historialliseksikin kutsua.

Oikeastaan pääsin sopuun itseni ja remontin kanssa nimenomaan, hiukan ironisesti,  juuri rakennuksen tyylisuunnan kautta. Talo edustaa tyylipuhdasta funktionalismia pelkistettyine linjoineen ja ikkunarivistöineen. Siinä ei ole mitään tunkkaista eikä koukeroista. Funkkis edusti uutta, toiveikasta ja tervettä aikaa. Sen aatemaailmaa oli nimenomaan tarkoituksenmukainen, tarvetta palveleva suunnittelu.

Funktionalismin idean kiteytti amerikkalainen arkkitehti Louis Sullivan jo vuonna 1896 toteamalla, että ”tarkoitus sanelee muodon”. Myöhemmin Le Corbusier kutsui asuintaloa ”koneeksi, jossa eletään”. (Wikipedia)

Sitä ideologiaahan mekin olemme nyt toteuttamassa tässä ajassa. Ja vaikka suljemme huoneesta toiseen avautuvan pitkän näkymän, uusi sellainen toisaalta avautuu sisemmälle asuntoon, oikeastaan kahteenkin suuntaan. Alkuperäinen, toimiva takka säilyy sellaisenaan, ikkunapenkit palautetaan kaakeloinnin alta ennalleen, kaikki tarvittavat ovet tulevat olemaan alkuperäisiä, ja tarpeettomiksi jäävätkin säästetään. Tammiparketin kunnostamisen suhteen olemme toiveikkaita, vaikka se paikoitellen aika rujo onkin.

Kyllä asunto funkkiksena tulee säilymään meidän käsissämme. Se vain päivittyy vuodelle 2014.

 PS. Vaikka ovien määrä on jo tuossa piirroksessakin häkellyttävä, totuus on uskomattomampi. Kuvassa eivät näy kaappien 15 pikkuovea!

Plussia ja miinuksia

Parin päivän miettimisen jälkeen arkkitehdin pohjakuvaversioiden vahvuudet ja heikkoudet alkavat olla jo jossain järjestyksessä. Joka suunnitelmassa on yksi yhteinen nimittäjä, ja se on toimivuus. Joka ikinen ehdotus on pohjaltaan selkeä ja jokaisen mukaan remontoidussa kodissa olisi paikat kaikille nykyaikaisen asumisen vaatimille toiminnoilla. On paikat isoille koneille, on kaappitilaa, on tarvittava määrä makuu- ja kylpyhuoneita, on toimiva keittiö. Saunankin olisimme halutessamme saaneet, mutta kerrostalosaunat eivät oikein ole meidän juttumme, joten sitä ei tule.

Asunnonetsiskelykierroksilla tuli vastaan jos jonkinlaista ihan itse suunniteltua remonttia. Ilman kokemusta niistä olisimme saattaneet mekin ryhtyä ”arkkitehdeiksi” ja piirustella Työmiesaskin kanteen hahmotelman, jonka mukaan reipas remonttiporukka olisi saanut tehdä parhaansa. Mutta esimerkiksi kodinhoitotila, jonne piti pujotella makuuhuoneesta 50 senttiä leveän kolon kautta, pisti miettimään, että olisikohan tämänkin ammattilainen osannut tehdä jotenkin fiksummin.

Mistä en ollut luonnoksissa kauhean innostunut, niin  siitä, että toiminnallisuus – mikä on ehdottomasti hyvä ominaisuus – oli jyrännyt asunnosta aika paljon juuri sitä, miksi sen alun alkaen halunneet – mikä taas on hyvin paha asia. Jos vanhaan maataloon on rakennettu kaarikäytäviä espanjanmatkan jälkimainingeissa, niin se on vähän eri juttu kuin kaarikäytävä, jonka arkkitehti on piirtänyt asuntoon 30-luvulla. Tai ruokasalin viistot kylmäkomerot ikkunaseinällä: turhahkot nykyään, mutta erinomaisen oleellinen osa interiööriä ja menneen ajan tunnelmaa. Entäs kaksi ja puoli metriä korkeat uralasi-ikkunoin varustetut pariovet? Minne ne ovat kadonneet arkkitehdin pöydällä?! Olin kyllä varautunut luopumaan ihanasta asunnon läpi huoneesta toiseen avautuvasta pariovinäkymästä, mutta rajansa nyt luopumisellakin.

Monesta koluamastamme myytävänä olevasta asunnosta huomasi selvästi, että ne ovat remonttinsa valmistumisen aikoihin olleet huippumuodikkaita ja parasta mitä silloin on ollut tarjolla. Jostain syystä kuitenkin tämä 80 vuotta vanhassa muodossaan oleva asunto viehätti meitä huomattavasti enemmän kuin 60-, 70-, 80-, tai 90-luvulla saneeratut kilpailijansa. Peiliovien tilalle vaihdetut tammiviiluiset laaakaovet, aidon parketin sijaan asennetut kokolattiamatot, alaslasketut paneelikatot tai keittiön seinään liisteröidyt muoviset tiilijäljitelmät eivät puhutelleet meitä kerrassaan millään tavalla, sen enempää kuin käsittämättömäksi muokatut pohjaratkaisutkaan

Meillä on käsissämme asunto, jonka kanssa on mahdollisuus ainakin yrittää tehdä kestävämpiä ratkaisuja. Toivoisin remontin tehtävän niin hellästi, että talon rakennusajankohdan oleellisin henki säilyisi. Muuten asunnosta on vaarassa tulla aikaa kestämätön sekamuoto, joka pitää jatkossa laittaa tasaisin väliajoin uuteen uskoon, ja silti siinä on aina jotakin muotopuolista. ”Pilalle korjattu” ei uhkaa pelkästään vanhoja omakotitaloja, vaan se vaanii kaikkia vanhoja rakennuksia ja interiöörejä.

Tämän näkökantani ajattelin sievin sanamuodoin saattaa arkkitehdinkin tietoon. On tietysti vähän vaarallista mahdollista tulevaa yhteistyötämme ajatellen hyppiä amatöörinä ammattilaisen varpaille, mutta tästä nyt kuitenkin on tulossa meidän kotimme. Se kasvaa vanhaan huoneistoon eikä raakaan teollisuustilaan tai upouuteen rakennettavaan taloon. Sitä on pakko muokata, mutta ei sentään räjäyttää sen koko historiaa pois.

Tiedossa on paljon tunteen ja järjen välistä kaupankäyntiä niin ikiomassa päässä kuin puolisonkin kanssa: mitä ei tahdo missään nimessä purettavan, mistä sen vuoksi joutuu luopumaan, mikä on tärkeää, mikä järkevää, paljonko se maksaa? Ja jos on saanut omat ajatuksensa jonkinlaiseen järjestykseen, on vuorossa niiden palauttaminen jälleen puolisoistuimen käsittelyyn, joka on tahollaan arvottanut samoja asioita, muttei välttämättä samaan järjestykseen.

Vuodenvaihteen jälkee pitää istua arkkitehdin kanssa pöydän ääreen ja katsoa löydämmekö yhteisen sävelen, me kaikki kolme muusikkoa.

26.12.2013