Naisvaltainen historiamme

Aiko montaa omakotiasujaa kiinnostaa oman asuintalonsa asukashistoria – ja aika usein siitä onkin olemassa ainakin summittaiset tiedot. Joskus sukutiloilla asukkaat tiedetään satojenkin vuosien takaa.

Meidän taloyhtiömme vanha talonkirja löytyi kuin sattuman kauppaa niinkin omituisesta paikasta kuin viereisen taloyhtiön pannuhuoneesta. Ystävällinen asukas toimitti sen oikeaan osoitteeseen talteen, ja yhtä ystävällinen naapurimme taas antoi sen minulle lainaan ja luettavaksi.

Kirjasta ei käy selville aivan alkuaikojen asukkaat, mutta vuosien 1944 ja 1976 välillä talossa kirjoilla olleet siitä löytyvät. Talonasukasluettelon nimellä kulkeva dokumentti on juhlallinen kokoelma käsinkirjoitettuja syntymäaikoja ja -paikkoja, muuttopäiviä ja entisiä sekä uusia osoitteita. Virallisuuden takeena on sinettejä ja leimoja jos jonkinlaisia, enkä edes ole päässyt selvyyteen kaikkien niiden tarkoituksesta. Miksi taloyhtiön kirjassa on esimerkiksi Helsingin Kaupungin Kansanhuolltolautakunnan leimoja ja annettujen ostokorttien leimoja?

Yleispiirteissään ymmärrän kyllä moninaiset ohjeet ja säädökset, jotka asukkaiden rekisteröintiä koskivat. Olihan vuosi 1944. Siirtoväki ja muutenkin liikekannalla ollut väestö piti saada asianmukaisesti kirjoihin ja kansiin. Talon asukastietojen kautta se tapahtui varmimmin.

En ole vielä ehtinyt tavata teosta kokonaan läpi, mutta koska oman kodin historia tietenkin kiinnostaa kaikkein eniten, osaan kertoa siitä jotakin. Vuodesta 1944 eteenpäin täällä on asunut aika liuta ihmisiä, vaikka tämä olikin yhden virkanaisen koti. Luonnollisesti Alli Wiherheimon kodissa on ollut lähes aina apulainen. Elo heidän kanssaan ei aina ollut silkkaa sopusointua, mutta se kai kuului pakettiin puolipakollisena osana. (Enkä, sivumennen sanoen, usko itse emännänkän olleen kaikkein joustavinta laatua omine säntillisine elämäntapoineen.)

Lisäksi oli joukko naisia, jotka asuntosääntelyn aikana ison asunnon yksinäisen omistajan oli pakko ottaa vuokralaisiksi, halusi tai ei. Alli Wiherheimon päiväkirjoista käy ilmi, ettei vuokralautakunta ollut välttämättä mikään miellyttävä asioimiskumppani, vaan vuokranantaja tunsi välillä olevansa epäystävällisen kuulustelun kohteena, kun vuokrista ja vuokralaisista keskusteltiin.

Yksinäisen naisen vuokralaiset olivat itsestäänselvyytenä naisia, samoin kuin kotiapulaiset ja ilmeisesti muuten vain myöhemmin vuokralla olleet ”ylioppilaat” ja ”opiskelijat”. Asukasluettelon yhdeksästätoista asuntomme asukkaasta 18 on naisia. Vain yksi nuorimies on eksynyt asumaan tänne noiden vuosien aikana, mutta muuttanut hänkin jo yhden vuoden kortteeraamisen jälkeen pois.

Pikkulapsia täällä ei ole asunut ilmeisesti koskaan, ellei sitten sinä lyhyenä aikana, jonka Alli asui naapuritalossa vuokralla. Viimeiseen 70 vuoteen nuorimmatkin asukkaat ovat olleet jo vähintään teini-iän kynnyksellä.

Naisvaltaiseen asuntohistoriaan voi lisätä vielä hauskana anekdoottina, että pariskunnalla, joka osakkeen osti Wiherheimon poismenon jälkeen, oli seitsemän lasta, vaikka tosin jo aikuisia siinä vaiheessa. Oleellista kuitenkin on, että kaikki nämä seitsemän lasta olivat – kuinkas muuten – tyttäriä!

Tapetteja

 Asunnon tuleva suuri remontti on vaatinut paljon henkistä sopeutumista monen vanhan asian häviämiseen. Siinä on helpottanut vähän museoimisprojektini. Olen kuvannut asuntoa paljon, ja saanut nyt myös talteen tapettimallit joka huoneesta ja joka tapetista. Tässä tuloksia:

.

Työhuoneessa on alimpana aivan varmasti alkuperäinen, ensopahviksi tai ensotapetiksi kutsuttu pinkopahvi. Se oli 1930-luvun hittituote. Isokantaiset naulat, joilla kostea pahvi on kiinnitetty seinään pingottumaan, ovat varmaankin ruostuneet jo silloin. Vanhinta, murretun vihreää maalikerrosta pilkottaa hiukan valkoisen alta.

Pidän pahvin ulkonäöstä, tunnusta ja siihen sisältyvästä nostalgiasta. Minkähänlaisen taivuttelun takana olisi, että saisin puhuttua enson jäämään? Edes yhdelle seinälle? Jos vaa’ankieltä tarvitaan, niin arkkitehti toimikoon sellaisena. Kunhan kallistuu oikeaan suuntaan…

.

Ensopahvin päälle on liisteröity vihreäkuvioinen tapetti. Sain siitä kuvan vain valoa vasten ja takapuolelta, sillä sen päällä on valkoinen maalikerros.

Työhuoneen seinäpinnat olivatkin sitten siinä. Samalla tuli käsiteltyä myös halli, jossa on vain kerros tätä samaa vihreää tapettia suoraan kiviseinän päällä. Hallissa ylimaalaus on tehty valkoisen sijasta voinkeltaisella maalilla.

.

Ruokasalin vanhin toistaiseksi löytämäni maalikerros on hempeän puuterinpunainen. Väri näyttää luonnossa oikeastaan melko tyylikkäältä. Se ei ole yhtään räikeä, ei aprikoosi, ei selkeä vaaleanpunainenkaan. Se on puuteri. Väri melkein tuoksuukin puuterirasialta.

.

Puuterimaalin päälle on tapetoitu sinisävyinen medaljonkitapetti, jota on rusehtavana olohuoneessa.

.

Olohuoneen tapettipaletti. Alimpana on vihertävä, kohopintainen tapetti, joka valitettavasti menettää suuren osan pinnastaan päällä olevan tapetin liisteriin.

Seuraavaksi tulee pikkuruutuinen tapetti, jonka pinta tuntuu hyvin liituiselta ja liukenee veteen salamana. Sitten seuraavat pikkuruutuinen vaalea tapetti ja ruokailuhuoneesta tuttu medaljonkitapetti.

.

Lähikuva alimmaisesta tapetista. Luonnossa vaikuttaa kuin tummat kohdat olisivat vähän kimaltelevia.

En ole ihan varma, mutta luulen, että kaksi alinta kerrosta ovat olleet vain rakennusteknisiä kerroksia, ja oikea tapetti on tullut vasta niiden  päälle. Alin tapetti on nimittäin liisteröity suoraan kiviseinälle ja sen päälle on levitetty paikoitellen kittiä. Epäilykseni heräsivät kuitenkin toden teolla vasta makuuhuoneessa:

.

Makuuhuoneessa alimpana on tämä sama paksu, liitupintanen tapetti kuin olohuoneessa toiseksi alimpana. Ja sen päällä on kerros – tadaa – samaa tapettia! Miksi ihmeessä niin olisi, ellei sitä olisi käytetty vaikkapa helpottamaan seinän tasoitusta? Ei siis pohjamaalia, vaan pohjatapetti. Siinäpä oiva tapa talonrakentajalle hävittää muodista menneet tapettirullat.

Seuraava tapettikerros puhuu saman asian puolesta:

.

Tästä suloistakin suloisemmasta ruusutapetista Alli Wiherheimo oli kirjoittanut päiväkirjaansa. Hän kirjoitti, miten tapetin ruusunnuput hohtelivat helmikuisen sunnuntain auringonpaisteen kultaamina valoisassa asunnossa, kun hän jälleen kerran oli käymässä tulevassa kodissaan. Rakennustyöt olivat viimein melkein ohi. Hän odotti jo kovasti muuttoa omaan kotiin.

Oli melkein liikuttavaa löytää samaiset ruusut rujojen maali- ja tapettikerrosten alta, nuput yhtä tuoreina kuin ne olivat Wiherheimon rakkaan kodin valmistuessakin.

.

Jossakin vaiheessa ruusuiset unelmat saivat kuitenkin antaa tietä modernimmalle ilmeelle. Tämän tapetin sävy ei toistu kuvassa lähimainkaan, mutta se on oikeasti kullanvärinen, moiré-kuvoinen muovipintatapetti. Se on selvästi jo kypsän aikuisiän saavuttaneen henkilön elegantti valinta.

.

Seuraava kerros edustaa vihreää aaltoa. Vihreää on jossakin vaiheessa esiintynyt asunnossa kieltämättä jopa hyökkäävän hallitsevassa määrin. Niinpä ei ole mikään ihme, että tämänkin viherryksen yli on lopulta telattu. Tuo kapea reunasuikale on ainoa kohta, joka on säilynyt siniharmaalta ja valkoiselta lateksilta, joilla huone on pikaehostettu 2000-luvulle.

.

Pidän erittäin kyseenalaisena käytäntönä tapetoida tai maalata suoraan vanhojen tapettien päälle (tupajumi syököön, jos joskus niin teen), mutta edeltäneet kunnostajat ovat olleet suurpiirteisempiä. Tapettikerrosten irrottelu on verkkaista puuhaa. Ehkä ajassa matkustamisen toisaalta kuuluukin tapahtua arvokkaalla tempolla. Sillä aikamatkallehan olen tässä taas päässyt.

Kiitos suurpiirteisyyden.

.

PS. Palvelijanhuone osoittautui sellaiseksi ”tapettologiseksi” kaivaukseksi, että se ansaitsee  aivan oman postauksensa. Tuonnempana siis lisää paperinmakuista historiaa.

.

Ennen meitä – historia havisee kirjan sivuilla

Kiinteistönvälittäjä mainitsi ohimennen jossain vaiheessa kaupanhierontaa, että ”joku toimittaja asui tässä aikaisemmin” ja että ”hänestä on joku kuvakin täältä.” Kauppakirjojen kirjoittamisen yhteydessä selvisi, että joku toimittaja oli ollut Alli Wiherheimo, Kotilieden ensimmäinen ja pitkäaikaisin päätoimittaja. Hän työskenteli lehdessä sen perustamisesta, vuodesta 1922, eläkkeellejäämiseensä vuoteen 1963 asti.

Wiherheimo osti asunto-osakkeen haaveilemaltaan paikalta jo ennen sen rakentamista,  ja asui talon valmistuttua kotiaan kaikkiaan 46 vuotta. Kuva, jota välittäjä hatarasti muisteli, puolestaan löytyy kirjan kannesta.

 

Wiherheimo kirjoitti ja luki työkseen, mutta sen lisäksi hän kirjoitti myös päiväkirjoja. Jälkisäädöksellään hän lahjoitti päiväkirjat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Ne toimivat fil.toht. Päivi Aikasalon tärkeimpänä lähdeaineistona, kun hän kirjoitti elämäkerran Alli Wiherheimo, Uranaisen sydän.

Ei ole varmaankaan suuri yllätys, että kirja piti hankkia pikavauhtia. Tontut pistivät parastaan, jotta opus saatiin juuri joulun alla tehdyn asuntokaupan jälkeen ajoissa pakettiin ja pukinkonttiin. Ihmeitä tapahtuu, ja kuin suoraan painosta tullut kappale saapui kuriiripostina antikvariaatista jouluksi kotiin.

Jo ennen lukemista piti tietenkin toiveikkaasti selata kuvasivut. Ja kyllä, kyllä vain! Kirjassa on kuin onkin kansikuvan lisäksi pari muutakin valokuvaa tulevasta kodistamme. Tekstistä löytyi vielä paljon lisää asuntoasiaa ja sen lisäksi muitakin mielenkiintoisia yllätyksiä. Kirjaan on valikoitunut tietenkin vain osa, mutta alkuperäisissä päiväkirjoissa olisi varmaan paljon enemmänkin meitä kiinnostavia merkintöjä. Puhumattakaan vanhoista valokuvista. Niitä vasta haluaisinkin nähdä.

Mutta tämä kuva ei ole vanha laisinkaan. Se on otettu eilen.