Avainsana-arkisto: historiaa

Juhlapäivän hulinat

leivos3

Elämä on yhtä juhlaa: on ollut aikuisen nimipäivää, lapsen ja lapsenmielisen syntymäpäivää ja nyt kaiken lisäksi vielä huomiomme keskipisteen ikioma juhlapäivä: tänään tuli kuluneeksi tasan 82 vuotta siitä kun Alli Wiherheimo muutti upouuteen kotiinsa äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Pikkuveli muutti pian omaan kotiin, äiti vasta aikanaan autuaammille maille.

Siihen aikaan ei ollut tapana arvostella vanhempia, mutta kaikesta päätellen aikuisen lapsen ja äidin yhteiselo ei ollut jatkuvasti silkkaa auvoa. Voin melko helposti samaistua tilanteeseen. Elo teinityttöjenkään kanssa ei tuoksu jatkuvasti ruusulle, saati sitten ilmapiiri kahden aikuisen naisen yhteistaloudessa.

Joka tapauksessa muutto omaan kotiin oli Wiherheimolle hartaasti odotettu ilo. Leivos ja mehulasi sille, skål! Eiköhän meidänkin vuoromme iloita muuttopäivästä vielä joskus koita.

Asuntovanhuksella kävi tänään vilske. Urakoitsijoita tuli ja meni kopistelemassa lattioita ja seiniä. Lattiat, sivumennen sanoen, saivat osakseen paljon positiivisemman arvion kuin itse olisimme aluksi uskoneetkaan. Kasettilattia-sana oli jo tuttu, mutta nyt opimme myös mitä se tarkoittaa. Meillä siis on tanakka, noin neliömetrin kokoisten puukasettien päälle tehty aito parketti, jonka hävittäminen olisi pyhäinhäväistys. Hyvä. Sellaiseen tuhotyöhön emme erehdy.

Uuden kylpyhuoneen kohtalo on edelleen arvoitus kaikille. Riittävätkö kaadot ja miten päin lattiapalkit ovat, kuuluvat tärkeimmät kysymykset. Niihin löytyy varma vastaus vasta kun työhön ryhdytään. En ole järin innoissani kasettilattian nostamisesta kokeilumielessä, mutta vaihtoehtoja ei taida juuri olla, ellemme muuta suunnitelmiamme radikaalisti. Voihan tietysti niinkin vielä käydä, jos epäonnistumisen  riski alkaa näyttää liian suurelta.

Juhlapäivän kruunuksi asunnosta lähti sopivasti remontin alta pois pahvilaatikoittain vanhoja painotuotteita seuraavalle omistajalleen. Ne olivat jäneet meille asunnon mukana ”perinnöksi” täysin omalla suostumuksellamme, vaikka enimmälle osalle emme suurin surminkaan keksineet käyttöä.

Kirjat neljällä kielellä olivat pieni osa hartaan hengenmiehen ja hänen vaimonsa uskonnollispainotteista kirjastoa useamman sukupolven ajalta. Tämän aihepiirin kirjallisuus 100+ vuoden takaa – vaikka varmasti kasvattavaa ja sivistävää olisikin – ei kuulu meistä kenenkään suosikkilukemistoon. Teosten jätteenpolttolaitokselle kuljettaminen tuntui silti ajatuksenakin pahalta.

Koska elämä on epätodennäköisten sattumusten puoli-ilkikurinen jatkumo, kirjoille löytyi yhdellä ainoalla summamutikkaan heitetyllä kysymyksellä koti, jossa niistä ainakin osaa tullaan käyttämään teologiseen tutkimukseen. Aivan loistavaa!

Johdatukseksiko tätä nyt sitten kutsuttaisiin?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized