Ikkunat, vielä kerran.

Ikkunat olivat ensimmäinen asia, johon asunnossa kiinnitin huolestuneimman huomioni, kun joskus puolitoista vuotta sitten tänne sinisissä muovitöppösissä tassuttelin. Oli paljon muutakin mikä huoletti, mutta koska ikkunat ovat ainakin osittain taloyhtiön tonttia, ei osakas pysty yksin päättämään niiden koko kohtalosta. Siksi ne olivat erikoisasemassa muuhun asuntoon verrattuna.

Pakkausteipillä tukitut vetoisimmat kohdat ja vain kivenmurikan painolla kiinni pysyvä pikkuikkuna eivät olleet huoneiston suurimpia myynninedistäjiä. Epäilin vahvasti, että sellaisten ikkunoiden kanssa ei voi elää Suomen ilmastossa. Mitä tekee kivalla asunnolla, jossa joutuu pitämään talvella karvalakkia ja lapioimaan lumikinosta ikkunalaudalta – siis asunnon sisäpuolella.? Ikkunat todellakin olivat suurin yksittäinen huolenaiheeni, eikä huoli ollut täysin perusteeton.

Ensimmäisessä yhtiökokouksessa, jo ennen osakkaiden omistajuuden virallista vaihtumista meille, kirkkain silmin tiedustelimme tulevan ikkunaremontin ajankohtaa.

”Ikkunoita ei vaihdeta.”

Selvä.

Vanhat osakkaat olivat ihan oikeassa. Ei näitä pidäkään vaihtaa. Me vain emme silloin tienneet miten ikkunat tiivistetään ja miten toimivat ja kauniit niistä lopulta oikein korjattuna ja huollettuna tulee. Ne jaksavat seuraavat sata vuotta, totesi ikkunaentisöijä, kun kävi äskettäin ikkunakunnostuksen viimeisenä toimenpiteenä laittamassa tiivisteet paikoilleen. Sain itsekin samalla opastusta aiheeseen, ja asensin osan tiivisteistä omakätisesti. Ei tiivistäminen rakettitiedettä ole, mutta pitää tietää mitä tekee ja olla oikeanlaiset tarvikkeet.

Vanhat ja hapertuneet tiivisteet leikattiin pois ja kiinnityspinta pokassa raaputettiin puhtaaksi uuden tiivisteen tarttua.

Tärkein opinkappale tiivistämisessä on: sisin tiivistekerros on aina täysin tiivis, uloimmainen on kaikkein harvoin. Tiiviys etenee siis sisältä ulospäin aina harventuen ulointa pintaa kohti. Näin tuuletus toimii oikealla tavalla, eikä ikkunoiden väliin kondensoidu puuta mädättävää kosteutta.

Silikonitiiviste luikertelee kuin mato, mutta ei vahingossa. Se kiertää ikkunamekanismit sopivalta etäisyydeltä, jotta ne toimivat moitteettomasti jatkossakin. Luikertelu ei haittaa, sillä tiiviste jää sisä- ja ulkopokan väliin piiloon. Mutkakohdasta tiiviste voi pullahtaa vähän näkösälle, mutta pokan sävyinen ruskea silikoni ei silti erotu häiritsevästi.

Jos ikkuna huurtuu talvella, ensimmäinen toimenpide on tarkastaa sisimmän ikkunan tiiviys. Jos se vaikuttaa olevan kunnossa, seuraavaksi tutkaillaan ulompien tiivisteiden riittävä ilmanvaihto.

Entä mitä muuta mukavaa opin tiivistyspäivän aikana? Sen, että vanhoistakaan ikkunoista ei kuulu vetää, vaikka yleinen luulo muuta väittää. Vedon saa pois tiivistämällä, ei se sen kummempaa ole. Julistus oli vilukissan korville musiikkia. Vanhan säilyttäminen ei siis tarkoita mukavuudesta tinkimistä. Jonkin arkipäiväiseen olemiseen jatkuvasti vaikuttavan asian säilyttäminen pelkästään siksi, että se on vanha, ei elävässä elämässä pitkälle tapaa kantaa, ellei se samalla ole myös toimiva.

Tämä pulu kävi ikkunan takana ihmettelemässä remonttia elokuun lopulla 2014. Lintu istui pitkän tovin ikkunan ulkopuolella välillä päätään pyöritellen sisälle katsellen. Kaaos oli aikamoinen. Ei ihme, että kaupungin linnutkin pitivät sitä nähtävytenä.

Tämä pulputtaja puolestaan ilmaantui arastelematta nyt toukokuussa lasin toiselle puolelle, kun keikuin ikkunapenkillä tiivisteiden ja tarvikkeiden kanssa. En muista näitä kahta kertaa lukuunottamatta nähneeni puluja ikkunoillamme, mutta silti tuntui vähän kuin olisi vanhan tutun tavannut. Hei, kyyhkyläiseni! Tuli tämä valmiksi. Olisitko arvannut?

Vaikka taloyhtiön vastuulla ovat ikkunoiden ulkopinnat, tai yhtiöjärjestyksestä riippuen usein koko ulkopoka molemmin puolin, on osakkaalla itselläänkin paljon vastuuta vanhojen ikkunoiden elinkaaren pituudesta. Uusia ikkunoita voi harvoin kunnostaa järkevästi, eikä pilalle menneitä umpiolaseja mitenkään. Ne ovat kaatopaikkatavaraa. Miten olen voinutkaan olla niin hölmä, että olen haikaillut sellaisten perään?

Parasta tässä ikkunaoperaatiossa – ihan kuin muussakin elämässä – on ollut oppiminen.

Sattuman ja hyvän tahdon puupala

Hyvin pienet ja tyypillisesti täysin ennalta-arvaamattomat asiat voivat muodostaa pullonkaulan missä tahansa hyvin suunnitellussa ja lähes pomminvarmasti nappiin menevässä operaatiossa. ”Lähes…”

Kuvassa näkyvän tumman vaakapuun kaverina ollut tammilista, osa karmia siis, oli päässyt jossakin elämänsä vaiheessa niin huonoon kuntoon, että katsoin parhaaksi päästää sen kärsimyksistään. Pienen kampeamisen avittamana listanraato tulla kimmahti kolostaan kahtena kappaleena. Jotta ikkuna toimisi moitteettomasti ja olisi tiivis, piti uuden palan olla tarkalleen samaa kokoa. Eikä se muuten sopisi edes paikalleen. Mistähän, mistähän…

Toinen tammilista oli jo kerran aiemmin harmaannuttaa minut lopullisestii. Tammea imitoivalla muovilla päällystetty mdf-pötkylä ei täytä kriteereitäni, ei nyt eikä koskaan. Mieluummin sitten vaikka mäntyä, suomessa metsien keskellä kun sentään elämme. Ja sitä mdf-tavaraa kyllä löytyy mistä tahansa rautakaupasta, millä tahansa kuviolla. Aitoa vain ei. Tammista mattolistaa löytyi viimeksi lopulta hyllytavarana Hyvinkäältä, mutta tällä kertaa tarve oli mittojen mukaan höylätylle karmipalalle, jota ei hyllyssä toki voikaan missään olla.

.

Karmilistan lisäksi tarvetta oli noin puolen metrin pätkälle smyygien koristelistaa, joka alkuperäisenä oli sekin jo täysinpalvellutta molemmin puolin erkkeriä.

.

Lähdimme lauantaina päämäärättömälle aamukävelylle, minkä seurauksena päädyimme Helsingin Messukeskuseen Kevätmessuille. Messut olivat, sivumennen sanoen, harvinaisen antoisat. Koko päivä kului kierrellessä ja tietoa sekä tarviketta maalle, merelle ja kaupunkiin kartuttamassa. Messupäivän kallistuessa loppua kohti siipan katse sattui vielä osastoon, jonka reunassa nökötti rivi listamalleja. Tammilistaa!

Olimme päätyneet Ecosilva-nimisen yrityksen messuosastolle, jossa omistaja vakuutti meille, että hän pystyy valmistamaan juuri sellaisen listan kuin haluamme, eikä siihen verstaalla mene tuntia pidempään. Mahtoikohan hän pitää epäuskoista intoamme liioiteltuna? Päälle painavaa aikatauluamme ja asunnon saneerauksen aikana karttunutta kokemusarkistoa vasten tarkasteltuna siinä ei ollut hituakaan ylimääräistä.

Heti maanantaina, omistajan päästyä messuilta taas sorvin – eipä kun höylän – ääreen, laitoin mitat sähköpostiin kuvien kera. Olin viimeiseen asti hieman epäileväinen, että näinköhän kukaan jaksaa nähdä vaivaa näin vaatimattoman tilauksen vuoksi. Turhaan epäilin. Samana päivänä meille tosiaan syntyivät tasan tarvittavat senttimäärät puutavaraa oikeilla mitoilla. Vaikka määrät eivät päätä huimanneet, olivat pätkät sitäkin tähdellisemmät.

Paha vain, että meillä todellakin alkoi olla kiire, ja Ecosilvan verstas sijaitsee Iitissä. Lisäksi lunta, räntää ja loskaa tuli sen kuin taivaalta mahtui, ja autossakin oli luonnollisesti kesärenkaat alla. Mutta mitäpä mies ei tekisi ikkunoiden (ja perherauhan) vuoksi?

.

Sillä välin kun minä tein kotona viimeistelytöitä, ajoi mies pikkuruisten listanpätkieni kanssa kohti juna-asemaa, jossa puolestaan tytär odotti kuriirina tuodakseen ne perille, kun mies taas jatkoi toisaalle.

Olihan suoritus! Uskoni yrittäjyyteen, palveluun, hyvään tahtoon ja yhteistyön voimaan sai tänään vahvistusta enemmän kuin ihan hetkeen muistan. Listat on jo sahattu ja sovitettu ja lakattukin kertaalleen. Huomenna jatkuu.

.

Vanhaa säästäen, muttei sentään älyttömyyksiin asti. Kyllä näitä kelpaa laittaa paikalleen.

.

PS. Ecosilva tekee huomattavan paljon muutakin kuin jalopuulistoja, kuten esimerkiksi keittiöitä, vaikka nyt pyörinkin tiukasti vain tämän oman ikkunaoperaationi ympärillä.

Tonkkari

Ikkunanpuitteiden korjaajien kanssa sovimme yhteneväiset menetelmät ja aineet, jotta karmit ja puitteet olisivat valmiina samaa sarjaa. Le Tonkinois oli minulle ennestään tuntematon lakka. Ammattilaisen suositus, moninaiset käyttökohteet veneistä lattioihin, luontoystävällisyys ja parin, kolmensadan vuoden kunniakas historia vakuuttivat minutkin. Hätä oli tulla siinä vaiheessa, kun lakkaa olisi pitänyt saada hankittua. Maahantuoja on ilmeisesti vaihtunut, nettisivujen tiedot jällenmyyjistä olivat vanhentuneeet ja olemassaolevillakin oli tarjota ei-oota. Että jos innostutte Tonkkarista, niin varatkaa riittävästi aikaa sen hankkimiseen.

.

Hiomisen ja karmien puhdistuksen jälkeen pääsin viimein intoa tiristen testaamaan ihmeainetta kohteeseen. Kyllä! Le Tonkinois antaa puulle juuri täsmälleen sen klassisen hunajansävyn kuin toiveenani olin esittänyt. Ensimmäinen kerros oli kiitollisin levitettävä, koska näkyvä muutos oli niin valtava.

Tuote on liuottimeton ja siksi käyttäjäystävällisempi kuin esimerkiksi venelakka, jolla syntyy vaivatta kohtuullisen kaunista pintaa, mutta joka sivutuotteenaan sulattaa maalarin aivot. Sitä ei saisi sisätiloissa enää nykyään edes käyttää. Ei tämäkään ihan pelkkää mehua ole, sillä tuoksu oli melkoinen, vaikka lakattavaa pinta-alaa oli melko vähän.

.

Ensimmäisen lakkauksen ja vuorokauden kuivattelun jälkeen hioin pinnan vielä kerran hyvin kevyesti hienolla paperilla. Seuraavaksi toinen kerros lakkaa, kuivatus ja sen jälkeen kolmas ja viimeinen kerros. Le Tonkinois oli miellyttävää levittää. Se jätti hyvin työskentelyaikaa, mutta kuivui kohtuullisesti reilussa vuorokaudessa. Tässä kohteessa pinnasta tuli näillä keinoin oikein hyvä, mutta esimerkiksi pöytälevyn peilikiillon kanssa olisi voinut olla tekemistä. Kenties tätäkin lakkaa voisi ohentaa viimeistä silausta varten erittäin vaativissa kohteissa.

.

.

Mutta kyllä perinteinen öljylakka joka tapauksessa tuotti näin suoraan tölkistä levitettynä erinomaisen kaunista pintaa. Puuhun imeytyvä lakka antaa todella upeasti syvyyttä värisävyyn. Samalla se tosin nostaa myös kolhut ja muut ajan merkit selkeämmin esille kuin vesilukoinen, maitomainen mattalakka, mutta sellaista se on. Ikkunat eivät ole uusia, eikä niiden siltä tarvitse näyttääkään. Tein silti töitä iltakaudet veitsenkärjellä lakkarippeitä koloista kaivellen ja ruuvinreikiä kittaillen, jotta yleisilme olisi valmiina siisti.

.

Ajoittaisista aurinkoisista ja hikisistä päivistä huolimatta meillä on öisin tuulen suunnasta ja voimasta riippuen ollut välillä rapsakan raikasta – kuten juuri nyt. Elämämme maanpäällisellä Merkuriuksella alkaa kuitenkin olla loppusuoralla, sillä sisäikkunat saapuvat parin päivän kuluttua kotiin. Jännitys tiivistyy. Täälläkin olisi vielä vähän puuhattavaa ennen h-hetkeä.

Juhlat työn merkeissä

     Kuva Olof Sundström, Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat

Tasan vuosi sitten asuntomme ei ollut koti eikä edes remonttityömaa. Remonttia vasta suunniteltiin ja urakoitsijakokelaita käytettiin aihiota arvioimassa. Tasan vuosi sitten vietimme juhlapäivää evakkokodissa suut leivoksista messingillä.

On nimittäin taas se päivä, kun kotimme täyttää vuosia. Tänä päivänä 83 vuotta sitten sen ensimmäinen omistaja asettui tänne uutuuttaan hohtelevaan, moderniin, aurinkoiseen ja ikiomaan kotiinsa kera  äitinsä ja veljensä.

Aurinkoa ja lämpöä riittää meillekin – jopa ennätyksellisesti maaliskuun puolivälin tienoiksi. Tänä vuonna ei kuitenkaan ollut aikaa fiilistellä eikä fiinistellä. Etukäteispelkoni ikkunaremontin aikaisesta palelusta osoittautui paitsi turhaksi myös täysin virheelliseksi. Yksinkertainen ulkoikkuna suoraan etelään ilman verhon riekalettakaan tarkoittaa asunnon erinomaista säteilylämmön absorbointia. Erkkerin sivuikkunat itään ja länteen maksimoivat valon ja lämmön esteettömän virtauksen sisälle tämän vuodenajan jokaisena valoisana hetkenä. Voisimme johtaa ylimääräenergiamme valtakunnanverkkkoon. Piikkinä näkyisi, sano…

Illalla kello kuusi itään päin, kun aurinko jakaa armoaan enimmäkseen jo muille. Maaliskuun seitsemästoista.

Noin nätisti sain muotoiltua tosiasian, että ikkunoiden raaputtaminen ja hiominen näillä keleillä on silkkaa murhaa. Hiomakoneeseen kytketty imuri säästää onneksi sentään asuntoa pahimmilta pölylaskeumilta, ja kyllä hiojan keuhkotkin kiittävät. (Imuosan hankkiminen on pitkä ja polveileva tarina, jolta säästän teidät tällä kertaa, mutta odysseia todellakin kannatti tehdä.) Tarvitseeko kukaan muuten siihen vanhempaaan Feiniin imukappaletta? Minulla olisi!

Imuosalla varustetun hiomakoneen, letkun ja imurin kanssa työskentelyssä on kuitenkin bonuksena muutama pikku ominaisuus, joista yksi liittyy työasentoihin, toinen imurin puuskuttamaan kuumaan palautusilmaan ja kolmas meluun. Nesteytyksellä, kunnollisilla kuulosuojaimilla ja nettitauoilla pärjäilee silti kohtuullisesti, kunhan ei kovin paljon ajattele.

Sen verran ikkunalla lämpöhalvauksen partaalla keikkuessanikin olen saanut suhteellisiuudentajua säilytettyä, että tunnen mitä syvintä sympatiaa upean helteisessä heinäkuussa 2014 urakoineita purkupoikia kohtaan. Nämä riesathan suhteutuvat todellisuudessa heidän vaivoihinsa suunnilleen samoin kuin hyttysenpisto miinaan astumiseen.

.

Työtä voisi toki periaatteessa tehdä illalla kun aurinko ei vaivaa, mutta empatiat naapureita kohtaan estävät. Kaksi jyrisevää sähkölaitetta vasten rakennuksen kiinteitä osia aiheuttavat heillekin sen verran epämukavuutta runkoäänien muodossa, että kuukausien remonttiputken jälkeen en halua kiusata sillä enää ilta-aikaan.

.

Mikä olikaan perimmäinen motiivi? Tässä: muovilakan ja kuonan alta löytyy lopulta ihan oikea, puhdas puu. Tekee kovasti mieli jo sivellä uusi, ja tällä kertaa kirkas lakka tammen pintaan, mutta ihan vielä ei ole aika. Hiomista riittää edelleen ja heloissakin on korjailtavaa. Pikkunäpertäjä saa taas näyttää (liuskoittuneet) kyntensä.

.

Ylimmäinen, mustavalkoinen Kaupunginmuseon kuva on vuodelta 1934, kun talon edessä olevaa puistoa perustettiin. Silloin sen rauhaa ja kuntoa vartioi puistovahti. Tämä kuva on otettu siitä hetkestä tarkalleen 80 vuoden kuluttua. Puisto on ahkerassa käytössä ja hevoskastanjat upeita, mutta siksipä se kaipaisikin jo pientä huomiota. Luonto vetää koiranpojan puun juurelle, sille ei voi mitään, mutta liika lannoitus suoraan kuorelle ei lupaa hyvää vanhuksille. Miten olisi, saataisiinko vaikka matalaa aitaa puiden ympärille runkoja suojelemaan? Vai palkattaisiinko taas hirmuisen pelottava puistovahti?

Työn sankarittaren heikko hetki

Hiomapölyä hiuksissa, hiomapölyä kulmakarvoissa, hiomapölyä ripsissa, hiomapölyä…. atchuu!

Rakas Feinini, hiomakoneiden aatelinen, on laulanut aamusta iltaan leväten vain silloin, kun olen istunut koneellani kerjäämässä somen syövereistä tukea epätoivon hetkiin, tai kaivellut veitsenkärjellä saranoiden vierustojen lakkarippeitä.

Kävi varmaankin jo selväksi, että päivä ei ollut antoisimpia kokemiani. Työ edistyy hiirulaisen askelin, mutta en hermoilisi sitä, ellen haluaisi niin suuresti saada kodin taas piakkoin siistiksi.

Yritän sulkea ajatuksistani keltaisen  tomun, joka laskeutuu selkäni takana vähintään viiden metrin säteellä työpisteestä kaikille pinnoille. Kuvittelen, että se on hiekkamyrskyn tuomia Mongolian arojen terveisiä. Ei sillä, että Aasian pöly olisi jotenkin vähemmän vaivalloista siivottavaa. Ihan vain vaihtelun vuoksi keksin ilmiölle erilaisia selityksiä. Hetken kuluttua voin syyttää pääsiäisen sävyisistä laskeumista siitepölyä.

Kyllä se on nyt niin on, että ilman imua en enää hio asuintiloissa, joissa on jo huonekalut ja tekstiilit.

Päivän karmiannoksen täytyttyä siivosin, keräsin lattiasuojat pois ja laitoin ikkunoihin omansa, huolehdin työkalut paikoilleen ja vaapuin kankein jäsenin suihkuun. Ensimmäiset lämpimät vesipisarat irrottivat ihon puu- ja lakkapölystä aromin, joka vei väsyneen työläisen ajatuksen nopeudella kesäisen puukirkon viileyteen. Hyvä on, ymmärrän. Jos ei aivan pyhä toimitus, niin kärsimyksen arvoista kuitenkin on vanhojen ikkunoiden uuteen elämään saattaminen.

Olohuoneen levyinen valkokangas lunasti viimein paikkansa minunkin maailmassani, kun laskin sen illalla alas lattiaan asti. Sinne jäi pois silmistä, pois mielestä koko työmaa valkoisen esiripun taakse. Muita huoneita en siis ole vielä edes aloittanut…

Huomenna voisi siitä huolimatta olla lepopäivän paikka. Jospa samalla valkenisi kuningasidea messinkisaranoiden paikallaan tapahtuvan kiillotuksen metodiksi.

Ikkunaprinsessat

Asuntoa hankittaessa oli aluksi tarkoitus saada se kevääseen mennessä valmiiksi. Saattaa se tullakin, mutta vuosi vain on toinen kuin piti. Viimeinen erä – ehkä viimeinen – operaatio Kodissa on alkanut. Ikkunat.

Syksyllä kävin ikkunakurssilla, jonka vetäjä osoittautui niin jämptiksi naiseksi, että pyysin häntä urakoimaan kadunpuoleiset ikkunat takaisin siihen kuosiin, jonka ne ansaitsevat. Pokien nykytilanne ei ollut kaksinen.

Lakkakerros oli paksu, ruskea ja ikävän samea. Remontin suojateipit viimeistelivät kurjuuden viemällä mennessään osan lakasta. Kukahan kehittelisi teipin, jonka tarkoituskin, ei vain ei-toivottu sivutoimi, olisi maalinpoisto? Ostaisin heti kymmenen rullaa.

Sovimme, että kiinteät osat jäävät minun vastuulleni, ja sisäikkunat viedään verstaalle. Niiden siellä ollessa huollan karmit, jotta koko paketti on kunnossa kerralla. Ulkopuitteet ovat sen verran hyvät, että niihin ei kannata tässä vaiheessa koskea. Eikä se oikein näin talvella onnistuisikaan, koska edes yksi kerros lasia on oltava erottamassa meitä maaliskuusta, niin suotuisa kuin se näyttäisikin tänä vuonna ikkunaremontille olevan.

Aikataulupainetta helpottaakseni käsittelin pintoja ennen pokien lähtöä sen verran kuin pystyin.

Erkkerin rapsutusta ylhäällä:

Erkkerin rapsutusta alhaalla:

Unelmankevyttä lakkalastua on juuri niin kaikkialla kuin vain voi kuvitella. Suosittelen vastaavia puuhaileville lämpimästi suojalaseja – ja myös niiden käyttämistä. Pieninä levyinä puusta kimpoileva lakka on terävää.

.

Ikkunaremonttiin valmistautumiseen antoi lisämomenttia hifispagetin purkaminen. Tämä ei ole minun maaperääni, mutta joskus naisen vain täytyy tehdä mitä naisen täytyy tehdä. Luultavasti useimmat liittimet kuitenkin jäivät ehjiksi. Ainakin ikkunan edusta on nyt tyhjä, mikä on pääasia, eikö vain?

.

Tänään sisäikkunat lähtivät. Ikkunoidemme rakenne on sellainen, että sisäikkunat on saranoitu karmiin, ulkoikkunat puolestaan sisäikkunoihin. Se tarkoittaa sitä, että ensin piti irrottaa koko ikkunablokki karmista lattialle, erottaa ikkunalehdet toisistaan, nostaa ulompi ikkuna takaisin karmiin ja tukea se paikoilleen kiiloin ja ruuvein. Se oli 14 ikkunan operaatiossa kokopäiväurakka. Irrottamisen lisäksi aikaa kului jonkin verran ikkunoiden pieneen lisäeristämiseen. Sulkeuduimme säiden jumalan suosioon, ja päätimme pärjätä vain kahden huoneen ikkunoiden muovittamisella.

Jokainen irrotettu ikkuna sai lasiinsa järjestysnumeron, ja sen mukaan oman nimikkomukin. Rautaiset drinksut!

.

Valmista. Arvon Ladyt, ikkunankorjaajat, tekivät hyvää työtä, toimivat siististi ja pitivät erinomaista huolta siitä, ettei heidän jäljiltään asuntoon tai rappuun ilmaannu asiaankuulumattomia jälkiä. Yleistykset ovat vähän vaarallisia, mutta joissain asioissa naiset ovat keskimäärin luotettavampia kuin miehet. Kokemus puhuu, muut äänet vaietkoon.

.

Sisäikkunoiden poiston jälkeen oma työmaani näyttää lähietäisyydeltä tarkasteltuna tältä. Tässä on se hyvä puoli, että työn lopputulos tulee mitä todennäköisimmin olemaan palkitseva.

.

Anteeksi, naapurit! En millään malttanut olla ryhtymättä työhön heti. Lopetan kello kahdeksaan mennessä, lupaan pyhästi.

.

Jos näette valaistussa ikkunassa omituisesti kädet pystyssä heiluvan ja kyykistelevän naisen, niin se olen minä. Tähän ei ole muita keinoja kuin maaliraappa ja raaka työ, ympäristönä yhdenlainen avokonttori.

Satun onnekkaasti olemaan juuri optimaalisen mittainen näihin ikkunoihin, joten voin seistä ikkunalaudalla huoletta ilman vaaraa lyödä päätäni. Mutta muita vaaroja ei oikein voi ajatellakaan, tai työ loppuu siihen. Ikkunanraaputtajan erottaa iäisyydestä vain kolme milliä sodan kokenutta lasia.

.

Lopulta koitti tämänkin pitkän päivän ilta ja rauha. Työmaa on siivottu odottamaan huomista. Pöly laskeutuu – sananmukaisesti. Kaupunki hurisee tänään vähän lähempänä kuin yleensä. Abiturientin työ- ja unirauha on varmistettu teipatulla ja muovitetullla ikkunalla. Lisäpatteri odottaa käyttövalmiina, mikäli tarvetta ilmenee.

Pitäisiköhän ne ikkunoiden saranatkin jotenkin nätistää..? Zzzz…