Avainsana-arkisto: muutto

Yhdeksäntenä yritin karsia

kuva(32)

Tuon vähän kerrallaan muuttolaatikoita uuteen kotiin. Totuuden hetket ovat käsillä. Mikä on turhaa, mikä tarpeellista?

Ajattelen, että tavaralla on kolmenlaista arvoa: on käyttöarvoa, rahallista arvoa ja tunnearvoa. Tunnearvoon lasken myös esineen tuottaman estettisen nautinnon. Nyt sitten pitäisi yksi kerrallaan arvioida minkä verran itselleni on arvoa milläkin kipposella ja kupposella. Haluan nimittäin karsia vielä kerran maallisen omaisuuteni, vaikka jo vuosi sitten pakatessani tein sen alustavasti.

Parhaassa tapauksessa esineellä on sekä tunnearvoa että käyttöarvoa. Silloin rahallisella arvolla ei ole merkitystä. Erinomaista on myös, jos käyttöarvoa on, mutta ei enää itselle: tavara kiertämään ja seuraavan käyttöön. Samoin kierrätys kutsuu, jos esteettinen mielihyvä voidaan arvioida pienemmäksi kuin vaikkapa esineen tilavaatimuksen aiheuttama haitta.

Mutta sitten on näitä ihan mahdottomia asioita. Kaukaisen maan omituinen hiekka. Lapsen titaaniset korvaputket. Maitohammas. Koulutyönä tehty puulaiva. Sukupolvien takaiset kasviot. Isoisoäidin käsin kirjoma monogrammi ja nyplätyt pitsit. Lapsuuden lempilelut.

Mitä niille voi tehdä? Omat värilasikokoelmansa voi vaikka laittaa lasinkeräykseen jos siltä tuntuu, pikkuruiset titaaaniputket siirtää asianosaisen riesaksi (hän heittää ne tuskitta saman tien roskiin) mutta entä menneiden sukupolvien kädenjäljet ja koulutodistukset? Arvostan historiaa, mutta entä jos materiaalisista muistoista tulee karttuva kivireki, jota kuljetan mukanani, kunnes se siirtyy seuraavien huoleksi sitten kun itse olen vapaa maallisista murheista? Kait näissäkin asioissa täytyy sentään joskus suorittaa jakoa jyviin ja akanoihin.

Toistaiseksi itse hankituissa tavaroissa on riittävästi työsarkaa. Haluan matkustaa kevyesti, mutta kukapa ei kauniita esineitä rakastaisi? Niinpä niitä tapaa kertyä. Tai hassuja juttuja, kuten japanilainen pyörillä kulkeva peltilehmä kirpputorilta. Ehdottoman turha pikku lelu, joka tuossa vieressä nytkin nyökyttelee sävy sävyyn peltihipiäänsä sointuvalla jakkaralla. Yhdellä lukuisista…

Toisaalta: kukapa ei myös vaihtelua kaipaisi? Jopa jakkaroiden joukkio saattaa joskus alkaa kyllästyttää. Siihen pulmaan on onneksi olemassa ratkaisu. Nettikirppis raikukoon, meillä siivotaan nyt!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Seitsemäs oli sunnuntai

kuva 1(2)

Nyt kun uuni kerran on paikallaan ja toimii…

Seitsemäs päivä on lepopäivä, kuten kaikki jo peruskoulun ensimmäisellä luokalla olemme oppineet. Jotta voi levätä, on kuitenkin oltava paikka, jossa lepotointa voi harjoittaa.

Meillä on ollut täällä uudessa kodissa alkuajat askeettisen reissukämppätyyppinen asumismuoto, jossa kalusteina on ollut minimimäärä patjoja, tarvittavat vuodetekstiilit ja yksi jakkara. Tänään elintaso nousi kertaheitolla ainakin 50 senttimetriä, kun talouteen saapui sänky.

Oma sänky on ihana asia olla olemassa, mutta sellaisen muuttaminen on ihan mahdottoman epämiellyttävää puuhaa. Sängyt ovat isoja ja painavia eivätkä mahdu hissiin eivätkä henkilöautoon. Niitä kuskatessa menee selkä rikki ja sukset ristiin. Futonit, bambumatot, ilmapatjat tai riippumatot olisivat paljon järkevämpiä nukkuma-alustoja muutettavaksi.

Tällainen länsimaalainen heinäseiväs valitettavasti kaipaa kuitenkin alleen joustinta ja hevosenharjaa ja lampaanvillaa ja mitä kaikkea sitä nyt onkaan tarkoin harkitussa suhteessa patjakankaan sisään sommiteltu. Vielä tukeva puurunko tuohon mukaan, niin kantajien painajainen on sitten jotakuinkin siinä.

Parisänky matkusti lihasvoimin yhteensä kymmenen kerroksen verran vertikaalisuunnassa ja vähän enemmän horisontaalissa. Viimeksi mainitusta taittui sentään enin osa hevosvoimilla. Pianonkuljetuslaite ei kenties olisi ollut liioiteltu apu porrasvaiheissa, näin jälkikäteen ajatellen.

kuva 2

Ei, en ole joutunut virkavallan huomaan. Halusin vain ikuistaa tärkeän kuljetuksen.

.

Pahin muutettava pääsi joka tapauksessa onnellisesti ehjänä paikallaan näinkin. Ehjäksi jäi myös asunto, rappukäytävä ja kaikkein suurimmaksi ihmeeksi ilmeisesti myös jopa kaikki kolme kantajaa.

Olen taas kiitollinen. Ei meistä näillä lihaksilla olisi omalla kokoonpanolla tuohon ollut. Loput isotkin muutettavat ovat tähän verrattuna enää lastenleikkiä. Niistä kyllä selviämme, etenkin kun muuttoa tehdään kuitenkin hiljalleen pienissä erissä.

.

Sunnuntain s-sanoihin kuului sängyn lisäksi myös siivous. Huomenna parketti öljytään vielä kerran ennen kuin levittäydymme tänne oikein kunnolla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Kalliolle, kukkulalle

ikkuna

Olen ehtinyt aikuisiälläni asua monessa paikassa. En mitenkään poikkeuksellisen monessa, mutta sentään muutamassa kaupungissa, useammassa asunnossa.

Soluasunto, jollaisissa useimmat ikätoverini itsenäisen elämänsä ensiaskeleita tapailivat, oli minunkin reittini lapsuudenkodista kohti avaraa maailmaa. Ei se huono tapa ollut. Viimeksi tänään juttelin yhden soluasuntomme kolmesta asukkaasta kanssa. Kolmas on kadonnut maailman tuuliin, mutta ikiajoiksi on tallentunut mieliin hänen intohimonsa Hanna Ekolan musiikkiin.

Soluasumisen jälkeen seurasi rimpsu vuokrayksiöitä, sitten pari kaksiota, ensimmäinen, toinen ja kolmas omistusasunto.  Etenemistä sitä normaalia rataa perhetilanteen ohjaamassa putkessa. Olen asunut huonossa ja hienossa kaupunginosassa, ja välillä vieläkin hienommassa; isosti ja pienesti; yksin, kaksin, kolmin, neljin; pikkukaupungissa, isossa kaupungissa, lähiössä ja keskustassa.  En ole täysin eilisen teeren tyttöjä pesänrakennuksessa.

Uuden asunnon hankkimiseen liittyy usein vähän lapsekkaastikin pieni salainen toive jonkinlaisesta uudesta alusta, muutoksesta jollakin tavalla parempaan. Vaikka ei mitään varsinaista  murheenaihetta olisikaan, niin silti uusi ovi on uusi mahdollisuus. Myönnettäköön nyt poikkeuksena kuitenkin, että kun on ostamassa jo toista kertaa puolikasta samasta asunnosta, on harvalla ilo ylimmillään. Noh, uusi alku se oli sekin loppujen lopuksi.

Mitä näistä kaikista asunnonvaihdoksista ja siinä sivussa eletystä elämästä on tullut opittua, paitsi luja usko muovisten muuttolaatikoiden ylivertaisuuteen?

On tullut ymmärrys siitä, että onni ei asu pienessä tuvassa. Eikä se asu isossa kartanossakaan. Onni ei ylipäätään asu talossa.

Uutta on mukava suunnitella ja pyöritelllä. Rakentaminen on haastavaa ja hauskaa. Uusia kotikulmia on kutkuttava tutkia. Onni lymyilee kuitenkin toisaalla.

Olen joutunut luopumaan monesta asiasta elämässäni, kalleimmastanikin. Mitä enemmän kertyy vuosia, sitä enemmän tulee myös luopumisia. Terveydestä puhutaan onnellisuuden yhteydessä, mutta kovin suhteellinen on terveydenkin käsite. Terveydeksi riittää tässä vaiheessa, ettei ole kovin paljon kipuja ja pystyy noin suunnilleen toimittamaan mitä tahtoo.

Haaveista on tullut lempeämiä. Voi jo haaveilla ilman pakkoa, konditionaalissa. Olisi kiva, ehkä… jos… Mutta toiveista yksi on kasvanut ylitse  muiden, ja siinä toiveessa asuu onni:

Kun nämä läheisimmät pysyisivät läheisimpinä, kun ne pysyisivät tallessa ja turvassa.

Kaikki muu tulee kaukana perässä.

 

 

 

 

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Uncategorized

Rajapinnoilla

Meidän ”tyttöjen” muutto on alkanut. Ensimmäiset tavarat on pakattu ja siirretty väliaikaiseen varastoon. Nykyisen kotimme uusien asukkaiden pitää päästä muuttamaan sisälle alle kuukauden kuluttua, ja meidän tietenkin saada itsemme sitä ennen alta pois.

Joskus etukäteen ajattelin, että muuton hetki voi olla haikea – liittyyhän asuntoon muistoja vuosien, vuosikymmentenkin ajalta. Nyt ei kuitenkaan tunnu siltä, että kaiken tohinan keskellä liikutus ehtisi ainakaan taloksi asettua muuttajien mieliin. Eivätkä muistotkaan asu seinissä, vaan ihmisissä.

Toivoisin silti pakkaamisen ja tavaroiden sinne tänne ripottelun olevan jo ohi, ja uuden arjen asettuvan jonkinlaisiin uomiin mahdollisimman pian. Olen etukäteen karsinut lasten kanssa maallista omaisuuttamme säännöllisin välein, jotta voisimme ”matkustaa kevyesti” raahaamatta loputonta määrää turhaa materiaa elämässä mukanamme, mutta kaikenlaista säilytettävää kertyy kuitenkin. Ei se mikään katastrofi ole, kunhan kohtuudessa pysytään. Pidän perittyjä muistoesineitä ja huonekaluja suuresti arvossa. Ne ovat osa historiaa, johon lasten kanssa teemme omat lisäyksemme.

Liikutuksenkin häivähdyksiä olen havainnut, mutta ihmeekseni en vanhan, vaan tulevan kodin seinien sisäpuolella. Luulin etukäteen, että olisin vain innoissani, mutta menneen ja tulevan risteyskohta tuntuu olevan samalla tavalla läsnä hämärässä asunnossa kuin omassa elämässäkin. On hyvä hetki tehdä kunniaa menneisyydelle, koska kaikki eletty on tarvittu, jotta nyt on näin. Ja näin on hyvä.

Keskellä joulukuun päättymättömältä tuntuvaa sadetta, hartioita painavan pilvipeiton alla huomaan remonttia odottavan asunnon ilmassa vallitsevan maalis-huhtikuun vaihteen hengen. Sisällä talvi on melkein ohi, kevät melkein koittanut. On hiljainen hetki, jota tietää kohta seuraavan täyden rähinän, hektisen toiminnan ja ympärivuorokautisen kuhinan. Ihan kohta – mutta ei ihan vielä. Menneisyys ja tulevaisuus ovat vielä molemmat läsnä.

30.12.2013

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized