Koska olemme vasta kolmansia asuntomme omistajia ja ensimmäisiä, jotka tekevät muutakin kuin maalaus- tai tapetointiremonttia, meillä on onni pystyä hyödyntämään kaikki mahdolliset helat ja rakennusosat, jotka arkkitehti Borg vuonna 1932 on asuntoon valinnut. Kaikki ne samat olivat nimittäin yhä käytössä, kun ostimme asunnon.
En ole ihan varma mitä mieltä arkkitehtimme vuonna 2014 oli ajatuksesta käyttää vanhoja osia. Urakoitsijan näkökannasta olen sen sijaan täysin vakuuttunut. En antanut asian haitata, vaan laitoin helat hohtamaan.
Yllä olevat ovenpainikkeet ovat saksalaiset Wehag-nimisen tehtaan valmistamat, suunnittelijana bauhauslainen Max Burchartz. Hän piirsi myös mainoksia, joista osa löytyy New Yorkin Moman kokoelmista. Mielenkiintoinen löytö, taas kerran.
Saksalaista tarkoituksenmukaisuutta, voisi kahvoista nyt ajatella, mutta niiden muotoilu oli omana aikanaan uraauurtavan modernia. Puolue suosi perinteisempää tyyliä, ei tällaista ”epäsaksalaista rappiota”.
Voi aikoja, voi, niin monesta syystä.
Tältä painikkeet näyttivät ovesta irrotettuina. Maaliroiskeita, patinaa, naarmuja ja metalliin kerros kerrokselta käsistä kertynyttä likaa. Alku ei tosiaan luvannut liikoja, mutta kahvat olivat ehjiä, alkuperäisiä ja kaiken ylimääräisen alla kuitenkin hiljaisen tyylikkäitä.
Olen tyytyväinen, että emme missään vaiheessa edes harkinneet painikkeiden vaihtamista. Vieläkin kahvoissa näkyy ikä, mutta saa näkyäkin. Puhtaina, siisteinä ja huollettuina ne saavat nyt ansaitsemansa arvonpalautuksen.
.
Nämä nuppivedinten prässätyt levyt oli jostain syystä hopeoitu. Mitään muuta asunnon helaa ei oltu pintakäsitelty samoin. Hopeointi tummuu hyvin nopeasti, etenkin kun alla on epäjalo metalli, joten…
…poistin hopeoinnin…
…ja kiillotin paljastuneen messingin. Ei ole ajan patinaa, koska hopeointia lukuunottamatta sitä ei tosiaan edes ollut. Levyt olivat priimat. Jos hopeoinnin syystä tai toisesta haluaa takaisin, sen voi palauttaa. Mitään ei ole pilattu tai muutettu peruuttamattomasti.
.
Julkisivupuolen tammi-ikkunoiden messinkikahvoissa oli kaikkea sitä samaa kuin ovenkahvoissakin. En viitsi sen tarkemmin analysoida, mutta olettaisin, että niistä olisi voinut löytää melkoisen monen ihmisyksilön DNA:n.
Ikkunoihin on jostain syystä valittu aivan eri mallin kahvat kuin oviin, vaikka Wehagin tehtaasta olisi ikkunanvääntimiäkin löytynyt. Ei haittaa. Messinkinen pukinsarvimalli kelpaa kyllä meille…
…etenkin pestynä ja kiillotettuna. Kiilto on aika raju entiseen pintaan verrattuna, mutta se himmenee kyllä ajan kanssa. Tai jos tahtoo, voi kahvat tietenkin tasaisin väliajoin kiillottaakin, miltä nyt sattuu tuntumaan ja mitä silmä vaatii.
Metallilakka hidastaisi tummumista, mutta ennen pitkää se myös kuluisi käytössä, minkä se tekisi epätasaisesti. Valitsin lakkaamattoman pinnan. Nämä ovat täysin makuaisioita, joissa ei väärää eikä oikeaa ole.
Kuvan oikeassa reunassa pilkottavat pyöreät vetimet nuppeineen. Mistähän niille löytyisi paikka? Viistokomeroita, joissa ne olivat, ei ole enää.
.
Ovissa oli alkuperäisten kahvojen lisäksi kaikki muutkin heloitukset tallella. Avaimia ei ole kaikkiin oviin, mutta tyylipuhtaan funktionaaliset Wehagin avainkilvet kyllä. Tuossa kunnossa niissä ei ollut hurraamista, mutta ans’ olla, kun vähän…
…huolsin. Ai että! Silkkimatta on taas kuin tehtaan pakasta. Maaliroiskeet, ovilakan rippeet ja yleistöhnä ovat sellaista ajan patinaa, jolle annan piut paut. Säästäköön ken tahtoo, mutta ei se kyllä heloihin kuulu.
.
Kuinkahan paljon vanhojen rakennusten ovi- ja ikkunaheloja ja muita rakennusosia yhä menee turhaan kaatopaikoille? Niiden kaivaminen talteen maalikerrosten alta on usein tuskien taival, mutta kuten tuosta edeltä toivottavasti voi havaita: maksaa vaivan. Ja ellei itse osia käyttäisi, niin jossain joku tälläkin hetkellä etsii rikkoontuneen tai kadonneen osan tilalle entisen kaltaista, jonka valmistus on lopetettu 60 vuotta sitten.
Meiltäkin lähti kaatopaikalle paljon sellaista, minkä olisin suonut säästyvän. Paljon jäi silti myös talteen. Seuraavalla kerralla osaamme olla entistäkin tarkempia. Kokemus opettaa – joskus jopa jonkun toisen kokemus.
Pikkasen maalia 