Aiko montaa omakotiasujaa kiinnostaa oman asuintalonsa asukashistoria – ja aika usein siitä onkin olemassa ainakin summittaiset tiedot. Joskus sukutiloilla asukkaat tiedetään satojenkin vuosien takaa.
Meidän taloyhtiömme vanha talonkirja löytyi kuin sattuman kauppaa niinkin omituisesta paikasta kuin viereisen taloyhtiön pannuhuoneesta. Ystävällinen asukas toimitti sen oikeaan osoitteeseen talteen, ja yhtä ystävällinen naapurimme taas antoi sen minulle lainaan ja luettavaksi.
Kirjasta ei käy selville aivan alkuaikojen asukkaat, mutta vuosien 1944 ja 1976 välillä talossa kirjoilla olleet siitä löytyvät. Talonasukasluettelon nimellä kulkeva dokumentti on juhlallinen kokoelma käsinkirjoitettuja syntymäaikoja ja -paikkoja, muuttopäiviä ja entisiä sekä uusia osoitteita. Virallisuuden takeena on sinettejä ja leimoja jos jonkinlaisia, enkä edes ole päässyt selvyyteen kaikkien niiden tarkoituksesta. Miksi taloyhtiön kirjassa on esimerkiksi Helsingin Kaupungin Kansanhuolltolautakunnan leimoja ja annettujen ostokorttien leimoja?
Yleispiirteissään ymmärrän kyllä moninaiset ohjeet ja säädökset, jotka asukkaiden rekisteröintiä koskivat. Olihan vuosi 1944. Siirtoväki ja muutenkin liikekannalla ollut väestö piti saada asianmukaisesti kirjoihin ja kansiin. Talon asukastietojen kautta se tapahtui varmimmin.
En ole vielä ehtinyt tavata teosta kokonaan läpi, mutta koska oman kodin historia tietenkin kiinnostaa kaikkein eniten, osaan kertoa siitä jotakin. Vuodesta 1944 eteenpäin täällä on asunut aika liuta ihmisiä, vaikka tämä olikin yhden virkanaisen koti. Luonnollisesti Alli Wiherheimon kodissa on ollut lähes aina apulainen. Elo heidän kanssaan ei aina ollut silkkaa sopusointua, mutta se kai kuului pakettiin puolipakollisena osana. (Enkä, sivumennen sanoen, usko itse emännänkän olleen kaikkein joustavinta laatua omine säntillisine elämäntapoineen.)
Lisäksi oli joukko naisia, jotka asuntosääntelyn aikana ison asunnon yksinäisen omistajan oli pakko ottaa vuokralaisiksi, halusi tai ei. Alli Wiherheimon päiväkirjoista käy ilmi, ettei vuokralautakunta ollut välttämättä mikään miellyttävä asioimiskumppani, vaan vuokranantaja tunsi välillä olevansa epäystävällisen kuulustelun kohteena, kun vuokrista ja vuokralaisista keskusteltiin.
Yksinäisen naisen vuokralaiset olivat itsestäänselvyytenä naisia, samoin kuin kotiapulaiset ja ilmeisesti muuten vain myöhemmin vuokralla olleet ”ylioppilaat” ja ”opiskelijat”. Asukasluettelon yhdeksästätoista asuntomme asukkaasta 18 on naisia. Vain yksi nuorimies on eksynyt asumaan tänne noiden vuosien aikana, mutta muuttanut hänkin jo yhden vuoden kortteeraamisen jälkeen pois.
Pikkulapsia täällä ei ole asunut ilmeisesti koskaan, ellei sitten sinä lyhyenä aikana, jonka Alli asui naapuritalossa vuokralla. Viimeiseen 70 vuoteen nuorimmatkin asukkaat ovat olleet jo vähintään teini-iän kynnyksellä.
Naisvaltaiseen asuntohistoriaan voi lisätä vielä hauskana anekdoottina, että pariskunnalla, joka osakkeen osti Wiherheimon poismenon jälkeen, oli seitsemän lasta, vaikka tosin jo aikuisia siinä vaiheessa. Oleellista kuitenkin on, että kaikki nämä seitsemän lasta olivat – kuinkas muuten – tyttäriä!
Pikkasen maalia 