Työn sankarittaren heikko hetki

Hiomapölyä hiuksissa, hiomapölyä kulmakarvoissa, hiomapölyä ripsissa, hiomapölyä…. atchuu!

Rakas Feinini, hiomakoneiden aatelinen, on laulanut aamusta iltaan leväten vain silloin, kun olen istunut koneellani kerjäämässä somen syövereistä tukea epätoivon hetkiin, tai kaivellut veitsenkärjellä saranoiden vierustojen lakkarippeitä.

Kävi varmaankin jo selväksi, että päivä ei ollut antoisimpia kokemiani. Työ edistyy hiirulaisen askelin, mutta en hermoilisi sitä, ellen haluaisi niin suuresti saada kodin taas piakkoin siistiksi.

Yritän sulkea ajatuksistani keltaisen  tomun, joka laskeutuu selkäni takana vähintään viiden metrin säteellä työpisteestä kaikille pinnoille. Kuvittelen, että se on hiekkamyrskyn tuomia Mongolian arojen terveisiä. Ei sillä, että Aasian pöly olisi jotenkin vähemmän vaivalloista siivottavaa. Ihan vain vaihtelun vuoksi keksin ilmiölle erilaisia selityksiä. Hetken kuluttua voin syyttää pääsiäisen sävyisistä laskeumista siitepölyä.

Kyllä se on nyt niin on, että ilman imua en enää hio asuintiloissa, joissa on jo huonekalut ja tekstiilit.

Päivän karmiannoksen täytyttyä siivosin, keräsin lattiasuojat pois ja laitoin ikkunoihin omansa, huolehdin työkalut paikoilleen ja vaapuin kankein jäsenin suihkuun. Ensimmäiset lämpimät vesipisarat irrottivat ihon puu- ja lakkapölystä aromin, joka vei väsyneen työläisen ajatuksen nopeudella kesäisen puukirkon viileyteen. Hyvä on, ymmärrän. Jos ei aivan pyhä toimitus, niin kärsimyksen arvoista kuitenkin on vanhojen ikkunoiden uuteen elämään saattaminen.

Olohuoneen levyinen valkokangas lunasti viimein paikkansa minunkin maailmassani, kun laskin sen illalla alas lattiaan asti. Sinne jäi pois silmistä, pois mielestä koko työmaa valkoisen esiripun taakse. Muita huoneita en siis ole vielä edes aloittanut…

Huomenna voisi siitä huolimatta olla lepopäivän paikka. Jospa samalla valkenisi kuningasidea messinkisaranoiden paikallaan tapahtuvan kiillotuksen metodiksi.

Ikkunaprinsessat

Asuntoa hankittaessa oli aluksi tarkoitus saada se kevääseen mennessä valmiiksi. Saattaa se tullakin, mutta vuosi vain on toinen kuin piti. Viimeinen erä – ehkä viimeinen – operaatio Kodissa on alkanut. Ikkunat.

Syksyllä kävin ikkunakurssilla, jonka vetäjä osoittautui niin jämptiksi naiseksi, että pyysin häntä urakoimaan kadunpuoleiset ikkunat takaisin siihen kuosiin, jonka ne ansaitsevat. Pokien nykytilanne ei ollut kaksinen.

Lakkakerros oli paksu, ruskea ja ikävän samea. Remontin suojateipit viimeistelivät kurjuuden viemällä mennessään osan lakasta. Kukahan kehittelisi teipin, jonka tarkoituskin, ei vain ei-toivottu sivutoimi, olisi maalinpoisto? Ostaisin heti kymmenen rullaa.

Sovimme, että kiinteät osat jäävät minun vastuulleni, ja sisäikkunat viedään verstaalle. Niiden siellä ollessa huollan karmit, jotta koko paketti on kunnossa kerralla. Ulkopuitteet ovat sen verran hyvät, että niihin ei kannata tässä vaiheessa koskea. Eikä se oikein näin talvella onnistuisikaan, koska edes yksi kerros lasia on oltava erottamassa meitä maaliskuusta, niin suotuisa kuin se näyttäisikin tänä vuonna ikkunaremontille olevan.

Aikataulupainetta helpottaakseni käsittelin pintoja ennen pokien lähtöä sen verran kuin pystyin.

Erkkerin rapsutusta ylhäällä:

Erkkerin rapsutusta alhaalla:

Unelmankevyttä lakkalastua on juuri niin kaikkialla kuin vain voi kuvitella. Suosittelen vastaavia puuhaileville lämpimästi suojalaseja – ja myös niiden käyttämistä. Pieninä levyinä puusta kimpoileva lakka on terävää.

.

Ikkunaremonttiin valmistautumiseen antoi lisämomenttia hifispagetin purkaminen. Tämä ei ole minun maaperääni, mutta joskus naisen vain täytyy tehdä mitä naisen täytyy tehdä. Luultavasti useimmat liittimet kuitenkin jäivät ehjiksi. Ainakin ikkunan edusta on nyt tyhjä, mikä on pääasia, eikö vain?

.

Tänään sisäikkunat lähtivät. Ikkunoidemme rakenne on sellainen, että sisäikkunat on saranoitu karmiin, ulkoikkunat puolestaan sisäikkunoihin. Se tarkoittaa sitä, että ensin piti irrottaa koko ikkunablokki karmista lattialle, erottaa ikkunalehdet toisistaan, nostaa ulompi ikkuna takaisin karmiin ja tukea se paikoilleen kiiloin ja ruuvein. Se oli 14 ikkunan operaatiossa kokopäiväurakka. Irrottamisen lisäksi aikaa kului jonkin verran ikkunoiden pieneen lisäeristämiseen. Sulkeuduimme säiden jumalan suosioon, ja päätimme pärjätä vain kahden huoneen ikkunoiden muovittamisella.

Jokainen irrotettu ikkuna sai lasiinsa järjestysnumeron, ja sen mukaan oman nimikkomukin. Rautaiset drinksut!

.

Valmista. Arvon Ladyt, ikkunankorjaajat, tekivät hyvää työtä, toimivat siististi ja pitivät erinomaista huolta siitä, ettei heidän jäljiltään asuntoon tai rappuun ilmaannu asiaankuulumattomia jälkiä. Yleistykset ovat vähän vaarallisia, mutta joissain asioissa naiset ovat keskimäärin luotettavampia kuin miehet. Kokemus puhuu, muut äänet vaietkoon.

.

Sisäikkunoiden poiston jälkeen oma työmaani näyttää lähietäisyydeltä tarkasteltuna tältä. Tässä on se hyvä puoli, että työn lopputulos tulee mitä todennäköisimmin olemaan palkitseva.

.

Anteeksi, naapurit! En millään malttanut olla ryhtymättä työhön heti. Lopetan kello kahdeksaan mennessä, lupaan pyhästi.

.

Jos näette valaistussa ikkunassa omituisesti kädet pystyssä heiluvan ja kyykistelevän naisen, niin se olen minä. Tähän ei ole muita keinoja kuin maaliraappa ja raaka työ, ympäristönä yhdenlainen avokonttori.

Satun onnekkaasti olemaan juuri optimaalisen mittainen näihin ikkunoihin, joten voin seistä ikkunalaudalla huoletta ilman vaaraa lyödä päätäni. Mutta muita vaaroja ei oikein voi ajatellakaan, tai työ loppuu siihen. Ikkunanraaputtajan erottaa iäisyydestä vain kolme milliä sodan kokenutta lasia.

.

Lopulta koitti tämänkin pitkän päivän ilta ja rauha. Työmaa on siivottu odottamaan huomista. Pöly laskeutuu – sananmukaisesti. Kaupunki hurisee tänään vähän lähempänä kuin yleensä. Abiturientin työ- ja unirauha on varmistettu teipatulla ja muovitetullla ikkunalla. Lisäpatteri odottaa käyttövalmiina, mikäli tarvetta ilmenee.

Pitäisiköhän ne ikkunoiden saranatkin jotenkin nätistää..? Zzzz…

Arvostusta

Kesken hammaspyykin aamulla klo 7.10 soi puhelin: ”Deehooällältä huomenta, meillä olisi täällä teille amme tulossa.” Kiva kun oli, mutta kun meillä ei ole edes lattiaa…

Tovia myöhemmin työmaakokouksessa agendalla oli kylpyhuoneen viimeinen laattatilaus, vesikalusteviilausta, jalkalistat, laatoituksen yksityiskohdista sopimista, aikatauluja, valmiiden ja puolivalmiiden seinä- ja kattopintojen laaduntarkkailua, keskustelua lattian korkeudesta ja sen vaikutuksesta jo asennettuihin oviin, ja niin edelleen. Kokonaisuus on vain ja ainoastaan yksityiskohtiensa summa, ja niitä yksityiskohtia toden totta riiittää.

Ikkunat eivät ole oikeastaan yksityiskohta, niin iso osa asuntoa ne ovat. Meillä on onni tehdä remonttia talossa, jossa on julkisivupuolella tammipokaiset, alkuperäiset ja taloyhtiön puolesta varsin hyvin huolletut ikkunat. Pihapuolen maalatut kauniine mekanismeineen eivät ole mitään bulkkitavaraa nekään. Lisäbonuksena asunnon ikkunalasitkin ovat säilyneet ehjinä, minkä huomaa niiden hienokseltaan aaltoilevasta pinnasta.

Illalla vanhojen ikkunoiden korjaamiseen erikoistunut hienopuuseppä Päijät-Hämeestä piipahti toteamassa pokien kunnon ja saman, mitä olimme jo aiemmin osanneet epäillä: ikkunat ja niiden messinkiset helat on mitä ilmeisimmin suunniteltu ja valmistettu nimenomaan tähän taloon. Esimerkiksi saranat, jotka ovat samanlaiset kuin asunnon ovissakin, ovat olleet kaikilla ne nähneille raskaan sarjan ammattilaisille kokonaan uusi tuttavuus. Ne ovat asunnon arvo-osia, joita sietää varjella. Samanlaisia ei saa kuin asiansa osaavalla sepällä teettäen.

Aamu alkoi työmaalla, illan päätti työmaa, siinä välissä piipahdus kustannuspaikalla. Remontin loppua kohden tahti vain kiihtyy.

Välillä olisi mukava jakaa remontin riesoja ja riemuja vertaistuenkin parissa, mutta syystä tai toisesta blogosfääri vaikenee kerrostaloremonteista.

Tilastotietojen perusteella Suomen asutuista asunnoista 44 prosenttia on kerrostaloissa ja 14 prosenttia rivitaloissa. Se on yhteensä 58 prosenttia kodeista, mutta lehtihyllyn tarjonnan perusteella voisi luulla, että vain omakotitaloissa remontoidaan ja sisustetaan. Kaiken lisäksi lehtien talot ovat pääasiassa niin maalaisromantiikalla tai mummolaretrolla kuorrutettuja, että en oikein löydä niistä yhteistä nimittäjää kaupunkiasunnon saneerauksen ja sen tulevan sisustuksen kanssa.

Onkohan unelma omasta puutalosta maalla oikeasti noin vallitseva miltä näyttää? Ei niin, että se mitenkään huono haave olisi, mutta että kaikilla sama?

.

.