Missä olemme nyt?

Tunnen talomme nyt sananmukaisesti katosta kivijalkaan.
Tähän perään saatte kuvitella monta sydänemojia peräkkäin.

Aika rientää, ja niin olemme mekin rientäneet sen siivellä läpi vuosien ensimmäisessä yhteisessä kodissamme. Rientäneet, nimenomaan. Vuosiin on mahtunut iloa ja suuri suru, arkista aherrusta ja paljon ilotulituksia. Tuntuisaa elämänmenoa aamusta iltaan, joka päivä.

Työt ovat vaihtuneet, lapset ovat saaneet valkolakit, päässeet opiskelemaan, muutama on suorittanut ensimmäiset tutkintonsakin ja uurastavat jo seuraavien parissa. Kaksi poikasta on räpistellyt ulkomaille – ehkä pysyvästi – mutta vielä yksi asustelee kotona. Tai enää yksi. Vielä ja enää, sillä lasten kotoa lähteminen tuntuu samalla sekä haikealta että oikealta. Sitä pelkää ja sitä odottaa. Sydämessään tietää kuitenkin, että näinhän tämän pitää mennäkin, eivätkä kilometrit riitä katkaisemaan vahvaksi rakentunutta yhteyttä. Uusi lehti on kääntymässä, ja pieni jännitys kai kuuluu aina asiaan muutoksen edessä.

Lehtiä on käännelty kodissamme muutenkin kuin kuvainnollisesti. Heti kun olimme asettuneet taloksi, Kotiliesi kävi tekemässä jutun Alli Wiherheimon kodin nykyvaiheista. Tästä kerroinkin jo aiemmin. Kotilieden lisäksi olemme esitelleet ylpeinä remontin lopputulosta Glorian kodissa, joulutunnelmiamme Koti ja keittiö -lehdessä, kertoneet keräilyharrastuksestamme Glorian Antiikissa ja avanneet kahden aikuisen yhteiseen kotiin sovittautumisen tematiikkaa Helsingin Sanomissa. Itse olemme tuottaneet tekstiä ja kuvaa rivin jos toisenkin verran ammatin, projektien ja harrastusten ansiosta. Tämä on koti, jossa on aina kirjoitettu paljon, emmekä me tietenkään voineet olla poikkeus. 

Tyhjän pesän syndroomasta en tunnusta meidän kärsivän, emmekä sen pelostakaan. Sen sijaan jalka kyllä vähän vipattaa. Olemme kohta kahdestaan, ja mitäs sitten? Jotain puuhaa olisi keksittävä. Voisikohan se olla vaikka uusi remontti?

Yhteinen kotimme

Blogi on ollut hiljaa, koska remontti alkaa olla lopuillaan. Mikään ei kuitenkaan ole koskaan kokonaan valmis, eikä valmiiksi tule. Aina voi vähän viilata. Vähintäänkin loppulauseen laitan vielä tänne, jahka siltä alkaa tuntua, ja olisi niitä kuviakin kiva postata. Mutta milloin sisustus olisi niin valmis, että voin? Muutaman kuvan verran kotiamme näkyi Kotiliedessä artikkelissa, jossa toimittaja Riitta Lehtimäki vei meidät aikamatkalle Allin maailmaan. Kokemus oli oikein ihana ja sai meidät tsemppaamaan kodin kuvauskuntoon, vaikka sisustus ei ollut varsin valmis ja ikkunaremonttikin vielä tekemättä. Valokuvaaja Paula Kukkonen kohteli pieniä puutteita kuitenkin ammattilaisen tavalla hyvin lempeästi. Joten: tervetuloa meille artikkelin kautta  – silloin ja nyt.

Kuuluilen vielä!

Naisvaltainen historiamme

Aiko montaa omakotiasujaa kiinnostaa oman asuintalonsa asukashistoria – ja aika usein siitä onkin olemassa ainakin summittaiset tiedot. Joskus sukutiloilla asukkaat tiedetään satojenkin vuosien takaa.

Meidän taloyhtiömme vanha talonkirja löytyi kuin sattuman kauppaa niinkin omituisesta paikasta kuin viereisen taloyhtiön pannuhuoneesta. Ystävällinen asukas toimitti sen oikeaan osoitteeseen talteen, ja yhtä ystävällinen naapurimme taas antoi sen minulle lainaan ja luettavaksi.

Kirjasta ei käy selville aivan alkuaikojen asukkaat, mutta vuosien 1944 ja 1976 välillä talossa kirjoilla olleet siitä löytyvät. Talonasukasluettelon nimellä kulkeva dokumentti on juhlallinen kokoelma käsinkirjoitettuja syntymäaikoja ja -paikkoja, muuttopäiviä ja entisiä sekä uusia osoitteita. Virallisuuden takeena on sinettejä ja leimoja jos jonkinlaisia, enkä edes ole päässyt selvyyteen kaikkien niiden tarkoituksesta. Miksi taloyhtiön kirjassa on esimerkiksi Helsingin Kaupungin Kansanhuolltolautakunnan leimoja ja annettujen ostokorttien leimoja?

Yleispiirteissään ymmärrän kyllä moninaiset ohjeet ja säädökset, jotka asukkaiden rekisteröintiä koskivat. Olihan vuosi 1944. Siirtoväki ja muutenkin liikekannalla ollut väestö piti saada asianmukaisesti kirjoihin ja kansiin. Talon asukastietojen kautta se tapahtui varmimmin.

En ole vielä ehtinyt tavata teosta kokonaan läpi, mutta koska oman kodin historia tietenkin kiinnostaa kaikkein eniten, osaan kertoa siitä jotakin. Vuodesta 1944 eteenpäin täällä on asunut aika liuta ihmisiä, vaikka tämä olikin yhden virkanaisen koti. Luonnollisesti Alli Wiherheimon kodissa on ollut lähes aina apulainen. Elo heidän kanssaan ei aina ollut silkkaa sopusointua, mutta se kai kuului pakettiin puolipakollisena osana. (Enkä, sivumennen sanoen, usko itse emännänkän olleen kaikkein joustavinta laatua omine säntillisine elämäntapoineen.)

Lisäksi oli joukko naisia, jotka asuntosääntelyn aikana ison asunnon yksinäisen omistajan oli pakko ottaa vuokralaisiksi, halusi tai ei. Alli Wiherheimon päiväkirjoista käy ilmi, ettei vuokralautakunta ollut välttämättä mikään miellyttävä asioimiskumppani, vaan vuokranantaja tunsi välillä olevansa epäystävällisen kuulustelun kohteena, kun vuokrista ja vuokralaisista keskusteltiin.

Yksinäisen naisen vuokralaiset olivat itsestäänselvyytenä naisia, samoin kuin kotiapulaiset ja ilmeisesti muuten vain myöhemmin vuokralla olleet ”ylioppilaat” ja ”opiskelijat”. Asukasluettelon yhdeksästätoista asuntomme asukkaasta 18 on naisia. Vain yksi nuorimies on eksynyt asumaan tänne noiden vuosien aikana, mutta muuttanut hänkin jo yhden vuoden kortteeraamisen jälkeen pois.

Pikkulapsia täällä ei ole asunut ilmeisesti koskaan, ellei sitten sinä lyhyenä aikana, jonka Alli asui naapuritalossa vuokralla. Viimeiseen 70 vuoteen nuorimmatkin asukkaat ovat olleet jo vähintään teini-iän kynnyksellä.

Naisvaltaiseen asuntohistoriaan voi lisätä vielä hauskana anekdoottina, että pariskunnalla, joka osakkeen osti Wiherheimon poismenon jälkeen, oli seitsemän lasta, vaikka tosin jo aikuisia siinä vaiheessa. Oleellista kuitenkin on, että kaikki nämä seitsemän lasta olivat – kuinkas muuten – tyttäriä!

Ikkunat, vielä kerran.

Ikkunat olivat ensimmäinen asia, johon asunnossa kiinnitin huolestuneimman huomioni, kun joskus puolitoista vuotta sitten tänne sinisissä muovitöppösissä tassuttelin. Oli paljon muutakin mikä huoletti, mutta koska ikkunat ovat ainakin osittain taloyhtiön tonttia, ei osakas pysty yksin päättämään niiden koko kohtalosta. Siksi ne olivat erikoisasemassa muuhun asuntoon verrattuna.

Pakkausteipillä tukitut vetoisimmat kohdat ja vain kivenmurikan painolla kiinni pysyvä pikkuikkuna eivät olleet huoneiston suurimpia myynninedistäjiä. Epäilin vahvasti, että sellaisten ikkunoiden kanssa ei voi elää Suomen ilmastossa. Mitä tekee kivalla asunnolla, jossa joutuu pitämään talvella karvalakkia ja lapioimaan lumikinosta ikkunalaudalta – siis asunnon sisäpuolella.? Ikkunat todellakin olivat suurin yksittäinen huolenaiheeni, eikä huoli ollut täysin perusteeton.

Ensimmäisessä yhtiökokouksessa, jo ennen osakkaiden omistajuuden virallista vaihtumista meille, kirkkain silmin tiedustelimme tulevan ikkunaremontin ajankohtaa.

”Ikkunoita ei vaihdeta.”

Selvä.

Vanhat osakkaat olivat ihan oikeassa. Ei näitä pidäkään vaihtaa. Me vain emme silloin tienneet miten ikkunat tiivistetään ja miten toimivat ja kauniit niistä lopulta oikein korjattuna ja huollettuna tulee. Ne jaksavat seuraavat sata vuotta, totesi ikkunaentisöijä, kun kävi äskettäin ikkunakunnostuksen viimeisenä toimenpiteenä laittamassa tiivisteet paikoilleen. Sain itsekin samalla opastusta aiheeseen, ja asensin osan tiivisteistä omakätisesti. Ei tiivistäminen rakettitiedettä ole, mutta pitää tietää mitä tekee ja olla oikeanlaiset tarvikkeet.

Vanhat ja hapertuneet tiivisteet leikattiin pois ja kiinnityspinta pokassa raaputettiin puhtaaksi uuden tiivisteen tarttua.

Tärkein opinkappale tiivistämisessä on: sisin tiivistekerros on aina täysin tiivis, uloimmainen on kaikkein harvoin. Tiiviys etenee siis sisältä ulospäin aina harventuen ulointa pintaa kohti. Näin tuuletus toimii oikealla tavalla, eikä ikkunoiden väliin kondensoidu puuta mädättävää kosteutta.

Silikonitiiviste luikertelee kuin mato, mutta ei vahingossa. Se kiertää ikkunamekanismit sopivalta etäisyydeltä, jotta ne toimivat moitteettomasti jatkossakin. Luikertelu ei haittaa, sillä tiiviste jää sisä- ja ulkopokan väliin piiloon. Mutkakohdasta tiiviste voi pullahtaa vähän näkösälle, mutta pokan sävyinen ruskea silikoni ei silti erotu häiritsevästi.

Jos ikkuna huurtuu talvella, ensimmäinen toimenpide on tarkastaa sisimmän ikkunan tiiviys. Jos se vaikuttaa olevan kunnossa, seuraavaksi tutkaillaan ulompien tiivisteiden riittävä ilmanvaihto.

Entä mitä muuta mukavaa opin tiivistyspäivän aikana? Sen, että vanhoistakaan ikkunoista ei kuulu vetää, vaikka yleinen luulo muuta väittää. Vedon saa pois tiivistämällä, ei se sen kummempaa ole. Julistus oli vilukissan korville musiikkia. Vanhan säilyttäminen ei siis tarkoita mukavuudesta tinkimistä. Jonkin arkipäiväiseen olemiseen jatkuvasti vaikuttavan asian säilyttäminen pelkästään siksi, että se on vanha, ei elävässä elämässä pitkälle tapaa kantaa, ellei se samalla ole myös toimiva.

Tämä pulu kävi ikkunan takana ihmettelemässä remonttia elokuun lopulla 2014. Lintu istui pitkän tovin ikkunan ulkopuolella välillä päätään pyöritellen sisälle katsellen. Kaaos oli aikamoinen. Ei ihme, että kaupungin linnutkin pitivät sitä nähtävytenä.

Tämä pulputtaja puolestaan ilmaantui arastelematta nyt toukokuussa lasin toiselle puolelle, kun keikuin ikkunapenkillä tiivisteiden ja tarvikkeiden kanssa. En muista näitä kahta kertaa lukuunottamatta nähneeni puluja ikkunoillamme, mutta silti tuntui vähän kuin olisi vanhan tutun tavannut. Hei, kyyhkyläiseni! Tuli tämä valmiksi. Olisitko arvannut?

Vaikka taloyhtiön vastuulla ovat ikkunoiden ulkopinnat, tai yhtiöjärjestyksestä riippuen usein koko ulkopoka molemmin puolin, on osakkaalla itselläänkin paljon vastuuta vanhojen ikkunoiden elinkaaren pituudesta. Uusia ikkunoita voi harvoin kunnostaa järkevästi, eikä pilalle menneitä umpiolaseja mitenkään. Ne ovat kaatopaikkatavaraa. Miten olen voinutkaan olla niin hölmä, että olen haikaillut sellaisten perään?

Parasta tässä ikkunaoperaatiossa – ihan kuin muussakin elämässä – on ollut oppiminen.

Miten pieleen voikaan mennä?

Aistit herkistyvät itselle ajankohtaisille asioille. Herkistyminen saattaa olla sitäkin, että oppimisprosessin kautta tietoisuus ylipäätään lisääntyy, ja antaa samalla kyvyn havainnoida ympäröivää maailmaa tarkemmin kuin ennen. Sitä kykyä ei voi laittaa pois päältä, vaikka joskus voisi niin halutakin. Lisääntynyt ymmärrys kun ei aina tuota pelkkää nautintoa. Sen tietänevät tarkan sävelkorvan omaavat. Itse en heihin kuulu, mutta sama lainalaisuus toistuu kaikenlaisessa oppimisessa. Juuri nyt oma oppimiseni liittyy konkreettisiin esinemaailman asioihin.

.

Tuttua katua kävellessäni huomasin ensimmäistä kertaa vasta nyt oviparat, jotka on kunnostettu varmasti tiukan tarjouskilpailun jälkeen. Kristallipalloa ei tarvitse kiillottaa nähdäkseen, että työn suorittaja tuskin on ollut maalari. Aika varma, toiveikkaan varma, olen siitäkin, että hän ei enää vaikuta alalla – ainakaan samalla toiminimellä, huokaus sentään. Omalla kokemuksellani en osaa sanoa mitä päällä oleva lakka on, mutta ainakaan se ei juttele mukavasti alla olevan kanssa, joka vaikutti asialliselta öljylakalta.

.

Seuraavan talon ovet saman kadun varressa olivat kokeneet vieläkin karumman kohtalon. En osaa edes arvata millä tammiovi on saatu pantterikuvioiseksi, mutta näky on lähes säädytön. Onkohan tästä tihutyöstä maksettu joskus rahaakin? Ovet eivät ole näyttäneet siistiltä edes sitä aikaa, että mestari olisi ehtinyt kadota korttelin taa palkkionsa kanssa, mistä minivaatimukseksi  luulemastani suorituksesta edellisen talon ovet sentään ovat selviytyneet.

.

Positiivista, että talon uusittava ovi on tehty vanhan mallin mukaan, mutta ei tämäkään ihan maaliin osunut. Mänty on taatusti ollut edullisempi materiaali kuin tammi olisi ollut, mutta ei se samalta näytä eikä samoja vuosia tule kestämään. Toisaalta eipä tuo siellä pantteriovien joukossa häpeä.

En tiedä taloyhtiön omistuksesta tai taloudellisesta tilanteesta, mutta kovin hyväähän tuo ei ohikulkijalle mielikuvapohjalta kerro: ollaan joko törttöjä, pihejä tai raha-asiat kuralla.

.

Ihan vain vertailun vuoksi pitää laittaa mukaan nämä remonttikohteen puuosat ja niiden renessanssi.

Karmit ennen kunnostusta

,

Sama kohta puupuhtaaksi hiottuna.

.

Karmit lakattuna ja huollon läpikäyneet pokat paikallaan. Eivät ole uudet. Sen sijaan ne ovat kauniit, kestävät ja päivänvalon sietävällä työmoraalilla, tiedolla ja taidolla tehdyt.

.

Miksi suosia omassa tai ostetussa työssä huonoa, kun hyväänkin on mahdollisuus? Kaikkea ei voi tietää, ja puolivillaisia tekijöitä on maailmassa enemmän kuin rehtejä ja taitavia. Puuttuvaa tietouttaan voi paikata ottamalla jo etukäteen selvää asioista sellaisilta, joilla ei ole oma lehmä ojassa tai edes pientareella. Lähteitä on monenlaisia, ja järjen käyttö niiden suodattamisessa suositeltavaa. Todennäköistä on, että esimerkiksi sadan vuoden aikana kertynyt positiivinen käyttökokemus tekniikassa tai materiaalissa on pätevää edelleenkin, ellei ympäristössä tai käyttötavoissa ole tapahtunut suuria muutoksia.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin on kyseenalaistaa omat itsestäänselvyydet jo ennen työn aloittamista, ja hoksata, että aina joku on kokeneempi ja viisaampi tai ainakin ollut aikaisemmin samassa tilanteessa kuin itse nyt. Ja sitten kysymään.

Sädehtivät saranat

Ikkunat ovat paikallaan ja kiillotetut kahvat kiillotetuilla ruuveilla niissä kiinni. Vain saranat ovat vielä nuhjut.

Ikkunaentisöijä olisi sipaissut verstaalla vanhat lakat pois saranoista, mutta koska itse satun olemaan metallinkäsittelyn ammattilainen, pyysin jättämään ne kokonaan tekemättä. Nykertelen saranat täällä paikallaan valmiiksi.

Karmikappaleiden käsittelyä aloittelin jo silloin kun pokat olivat verstaalla, mutta nyt on aika laittaa koko paketti kiiltämään.

Ensimäiseksi rapsin vanhat lakat saranoista irti erinäisillä soveltuvilla työvälineillä, kuten rapuveitsellä ja kirurginveitsellä. Pääasia on, että metalli naarmuuntuu mahdollisimman vähän, eikä puun uusi lakkapinta ollenkaan.

Löysin kuvan, jossa olen kuvannut jotain ihan muuta kuin saranoita, mutta rajattuna ja zoomattuna siitä kuitenkin näkee suunnilleen mikä lähtötilanne oli.

Kiillotusvaihetta varten suojasin puun leveällä maalarinteipillä. Valikoima on laaja, ja teippien ominaisuuksiin kannattaa perehtyä. Tässä käytin kuitenkin ihan tavallista keltaista teippiä, joka on tarkoitettu poistettavaksi heti käytön jälkeen. Se suojaa saranan lähiympäristöä pölyltä ja hiomalialta, mutta mekaanisilta vaurioilta ei hiukkaakaan. Hellin käsin siis edetään tässäkin vaiheessa.

.

Paikallaan olevien saranoiden sivuihin  ei pääse ihan millä tahansa välineellä käsiksi. Minulla on käytössäni letkuporakone ja siihen kokoelma erilaisia teriä hiomista ja kiillottamista varten. Mittakaavastaan huolimatta pora on vahva työkalu. Vahvuus on tarpeen nimenomaan kiillotusvaiheessa, jos pinnasta tahtoo todella hyvän.

Uloimpia pintoja pystyi ja kannatti hioa myös käsin hienolla hiomapaperilla (karkeus esimerkiksi 500 tai hienompi), mikäli niissä oli näkyviä naarmuja. Pelkkä kiillotus ei poista niitä.

Suojasin muutaman lähellä toisiaan olevan saranan ympäristön yhdellä kertaa, mutta teippejä ei ole syytä pitää paikallaan yhtään pidempään kuin on tarpeen. Siksi käsittelin yleensä vain yhden saranan kerrallaan alusta loppuun.

.

.

Hiomisen ja kiillottamisen jäljiltä saranoissa ja ympäristössä on kiillotuslaikan pölyä ja hiomavahan rippeitä. Ne irtoavat aika kitsaasti alustastaan, joten siivosin samaa tahtia kuin valmistakin syntyi.

.

Erkkerin sivun ritirimpsu saranoita näyttää nyt luultavasti yhtä siistiltä kuin viimeksi 1930-luvulla. Messingin ominaisuuksiin kuuluu tummuminen, joten kovin pitkään tämä säkenöinti ei silmää ilahduta tällaisenaan. Metallilakka pinnassa hidastaisi prosessia, mutta toisaalta nyt pintaa pystyy kuitenkin välillä sipaisemaan liinalla kirkkaammaksi, jos siltä tuntuu. Oma mielipiteeni on, että messingin luonnollinen tummuminen ilman vaikutuksesta on kauniimpaa kuin lakan alla tapahtuva ikääntyminen.

.

On myönnettävä, että saranoiden jynssääminen hammaslääkärin välineistöllä on jossain määrin neuroottista puuhaa, jota ei tässä mittakaavassa toteutettuna aivan kokemattomalle viitsi edes suositella. Lipsahdus uunituoreen lakkapinnan puolelle tekisi nimittäin henkisesti melko kipeää. Olen lopputulokseen kuitenkin varsin tyytyväinen.

.

Saranat ja kahvat ovat nyt samaa sarjaa, mikä olikin tavoite.

Tämä oli kaikkein hankalin mahdollinen tapa lähestyä aihetta Saranoiden puhdistus ja kiillotus. Helpompaa olisi käsitellä ne silloin kun pokat ovat irti karmeista. Koska pokat olivat verstaalla toisella paikkakunnalla, se vaihtoehto ei ollut luontevasti toteutettavissa.

Ehdottomasti helpointa saranoiden ja muiden helojen kunnostus on, jos ne irrotetaan paikoiltaan. Irrottaminen ei silti ole läheskään aina mielekästä. Jokainen irrotuskerta näet heikentää ruuvauksen pitävyyttä. Jos ja kun joskus kuitenkin tulee tilanne, jossa ikkunoiden tai ovien heloituksia joutuu irrottamaan, on ehdottoman tärkeää numeroida osat niin, että samat kappaleet päätyvät takaisin alkuperäisille paikoilleen. Vanhat osat ovat aina vähän yksilöitä, ja monta murhetta jää murehtimatta, kun ei tarvitse harmitella melkein kohdilleen osuvia ruuvinreikiä.

Pienenä detaljina mainittakoon ruuvit itsessään. Jos vanhat jaksavat vielä, niitä kannattaa käyttää. Elleivät jaksa, niin alkuperäisen kaltaisten takia voi nähdä vähän vaivaakin. Miltä näissä messinkikahvoissa näyttäisivät sinkityt ristipäiset tai torx-kannat? Rakennusapteekki on auttanut tähän asti joka ruuvitarpeessa.

Karkkipäivä

Kunnostetut ikkunat tulivat tänään Sinisen Ikkunan verstaalta takaisin paikoilleen. Ihan karkkia. Pokat ovat – eivät kuin uudet, vaan hienommat kuin uudet! Kahvojen paikoilleen ruuvailu on kuin lisäisi kakkuun koristeet.

.

Ruuveja oli vähän säädettävä, aivan kuten entisiäkin oli. Mutta vanhojen kantoja tuskin oli kukaan kiillottanut ennen kiristämistä. Piti herkutella vielä vähän lisää…

Sattuman ja hyvän tahdon puupala

Hyvin pienet ja tyypillisesti täysin ennalta-arvaamattomat asiat voivat muodostaa pullonkaulan missä tahansa hyvin suunnitellussa ja lähes pomminvarmasti nappiin menevässä operaatiossa. ”Lähes…”

Kuvassa näkyvän tumman vaakapuun kaverina ollut tammilista, osa karmia siis, oli päässyt jossakin elämänsä vaiheessa niin huonoon kuntoon, että katsoin parhaaksi päästää sen kärsimyksistään. Pienen kampeamisen avittamana listanraato tulla kimmahti kolostaan kahtena kappaleena. Jotta ikkuna toimisi moitteettomasti ja olisi tiivis, piti uuden palan olla tarkalleen samaa kokoa. Eikä se muuten sopisi edes paikalleen. Mistähän, mistähän…

Toinen tammilista oli jo kerran aiemmin harmaannuttaa minut lopullisestii. Tammea imitoivalla muovilla päällystetty mdf-pötkylä ei täytä kriteereitäni, ei nyt eikä koskaan. Mieluummin sitten vaikka mäntyä, suomessa metsien keskellä kun sentään elämme. Ja sitä mdf-tavaraa kyllä löytyy mistä tahansa rautakaupasta, millä tahansa kuviolla. Aitoa vain ei. Tammista mattolistaa löytyi viimeksi lopulta hyllytavarana Hyvinkäältä, mutta tällä kertaa tarve oli mittojen mukaan höylätylle karmipalalle, jota ei hyllyssä toki voikaan missään olla.

.

Karmilistan lisäksi tarvetta oli noin puolen metrin pätkälle smyygien koristelistaa, joka alkuperäisenä oli sekin jo täysinpalvellutta molemmin puolin erkkeriä.

.

Lähdimme lauantaina päämäärättömälle aamukävelylle, minkä seurauksena päädyimme Helsingin Messukeskuseen Kevätmessuille. Messut olivat, sivumennen sanoen, harvinaisen antoisat. Koko päivä kului kierrellessä ja tietoa sekä tarviketta maalle, merelle ja kaupunkiin kartuttamassa. Messupäivän kallistuessa loppua kohti siipan katse sattui vielä osastoon, jonka reunassa nökötti rivi listamalleja. Tammilistaa!

Olimme päätyneet Ecosilva-nimisen yrityksen messuosastolle, jossa omistaja vakuutti meille, että hän pystyy valmistamaan juuri sellaisen listan kuin haluamme, eikä siihen verstaalla mene tuntia pidempään. Mahtoikohan hän pitää epäuskoista intoamme liioiteltuna? Päälle painavaa aikatauluamme ja asunnon saneerauksen aikana karttunutta kokemusarkistoa vasten tarkasteltuna siinä ei ollut hituakaan ylimääräistä.

Heti maanantaina, omistajan päästyä messuilta taas sorvin – eipä kun höylän – ääreen, laitoin mitat sähköpostiin kuvien kera. Olin viimeiseen asti hieman epäileväinen, että näinköhän kukaan jaksaa nähdä vaivaa näin vaatimattoman tilauksen vuoksi. Turhaan epäilin. Samana päivänä meille tosiaan syntyivät tasan tarvittavat senttimäärät puutavaraa oikeilla mitoilla. Vaikka määrät eivät päätä huimanneet, olivat pätkät sitäkin tähdellisemmät.

Paha vain, että meillä todellakin alkoi olla kiire, ja Ecosilvan verstas sijaitsee Iitissä. Lisäksi lunta, räntää ja loskaa tuli sen kuin taivaalta mahtui, ja autossakin oli luonnollisesti kesärenkaat alla. Mutta mitäpä mies ei tekisi ikkunoiden (ja perherauhan) vuoksi?

.

Sillä välin kun minä tein kotona viimeistelytöitä, ajoi mies pikkuruisten listanpätkieni kanssa kohti juna-asemaa, jossa puolestaan tytär odotti kuriirina tuodakseen ne perille, kun mies taas jatkoi toisaalle.

Olihan suoritus! Uskoni yrittäjyyteen, palveluun, hyvään tahtoon ja yhteistyön voimaan sai tänään vahvistusta enemmän kuin ihan hetkeen muistan. Listat on jo sahattu ja sovitettu ja lakattukin kertaalleen. Huomenna jatkuu.

.

Vanhaa säästäen, muttei sentään älyttömyyksiin asti. Kyllä näitä kelpaa laittaa paikalleen.

.

PS. Ecosilva tekee huomattavan paljon muutakin kuin jalopuulistoja, kuten esimerkiksi keittiöitä, vaikka nyt pyörinkin tiukasti vain tämän oman ikkunaoperaationi ympärillä.

Tonkkari

Ikkunanpuitteiden korjaajien kanssa sovimme yhteneväiset menetelmät ja aineet, jotta karmit ja puitteet olisivat valmiina samaa sarjaa. Le Tonkinois oli minulle ennestään tuntematon lakka. Ammattilaisen suositus, moninaiset käyttökohteet veneistä lattioihin, luontoystävällisyys ja parin, kolmensadan vuoden kunniakas historia vakuuttivat minutkin. Hätä oli tulla siinä vaiheessa, kun lakkaa olisi pitänyt saada hankittua. Maahantuoja on ilmeisesti vaihtunut, nettisivujen tiedot jällenmyyjistä olivat vanhentuneeet ja olemassaolevillakin oli tarjota ei-oota. Että jos innostutte Tonkkarista, niin varatkaa riittävästi aikaa sen hankkimiseen.

.

Hiomisen ja karmien puhdistuksen jälkeen pääsin viimein intoa tiristen testaamaan ihmeainetta kohteeseen. Kyllä! Le Tonkinois antaa puulle juuri täsmälleen sen klassisen hunajansävyn kuin toiveenani olin esittänyt. Ensimmäinen kerros oli kiitollisin levitettävä, koska näkyvä muutos oli niin valtava.

Tuote on liuottimeton ja siksi käyttäjäystävällisempi kuin esimerkiksi venelakka, jolla syntyy vaivatta kohtuullisen kaunista pintaa, mutta joka sivutuotteenaan sulattaa maalarin aivot. Sitä ei saisi sisätiloissa enää nykyään edes käyttää. Ei tämäkään ihan pelkkää mehua ole, sillä tuoksu oli melkoinen, vaikka lakattavaa pinta-alaa oli melko vähän.

.

Ensimmäisen lakkauksen ja vuorokauden kuivattelun jälkeen hioin pinnan vielä kerran hyvin kevyesti hienolla paperilla. Seuraavaksi toinen kerros lakkaa, kuivatus ja sen jälkeen kolmas ja viimeinen kerros. Le Tonkinois oli miellyttävää levittää. Se jätti hyvin työskentelyaikaa, mutta kuivui kohtuullisesti reilussa vuorokaudessa. Tässä kohteessa pinnasta tuli näillä keinoin oikein hyvä, mutta esimerkiksi pöytälevyn peilikiillon kanssa olisi voinut olla tekemistä. Kenties tätäkin lakkaa voisi ohentaa viimeistä silausta varten erittäin vaativissa kohteissa.

.

.

Mutta kyllä perinteinen öljylakka joka tapauksessa tuotti näin suoraan tölkistä levitettynä erinomaisen kaunista pintaa. Puuhun imeytyvä lakka antaa todella upeasti syvyyttä värisävyyn. Samalla se tosin nostaa myös kolhut ja muut ajan merkit selkeämmin esille kuin vesilukoinen, maitomainen mattalakka, mutta sellaista se on. Ikkunat eivät ole uusia, eikä niiden siltä tarvitse näyttääkään. Tein silti töitä iltakaudet veitsenkärjellä lakkarippeitä koloista kaivellen ja ruuvinreikiä kittaillen, jotta yleisilme olisi valmiina siisti.

.

Ajoittaisista aurinkoisista ja hikisistä päivistä huolimatta meillä on öisin tuulen suunnasta ja voimasta riippuen ollut välillä rapsakan raikasta – kuten juuri nyt. Elämämme maanpäällisellä Merkuriuksella alkaa kuitenkin olla loppusuoralla, sillä sisäikkunat saapuvat parin päivän kuluttua kotiin. Jännitys tiivistyy. Täälläkin olisi vielä vähän puuhattavaa ennen h-hetkeä.

Juhlat työn merkeissä

     Kuva Olof Sundström, Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat

Tasan vuosi sitten asuntomme ei ollut koti eikä edes remonttityömaa. Remonttia vasta suunniteltiin ja urakoitsijakokelaita käytettiin aihiota arvioimassa. Tasan vuosi sitten vietimme juhlapäivää evakkokodissa suut leivoksista messingillä.

On nimittäin taas se päivä, kun kotimme täyttää vuosia. Tänä päivänä 83 vuotta sitten sen ensimmäinen omistaja asettui tänne uutuuttaan hohtelevaan, moderniin, aurinkoiseen ja ikiomaan kotiinsa kera  äitinsä ja veljensä.

Aurinkoa ja lämpöä riittää meillekin – jopa ennätyksellisesti maaliskuun puolivälin tienoiksi. Tänä vuonna ei kuitenkaan ollut aikaa fiilistellä eikä fiinistellä. Etukäteispelkoni ikkunaremontin aikaisesta palelusta osoittautui paitsi turhaksi myös täysin virheelliseksi. Yksinkertainen ulkoikkuna suoraan etelään ilman verhon riekalettakaan tarkoittaa asunnon erinomaista säteilylämmön absorbointia. Erkkerin sivuikkunat itään ja länteen maksimoivat valon ja lämmön esteettömän virtauksen sisälle tämän vuodenajan jokaisena valoisana hetkenä. Voisimme johtaa ylimääräenergiamme valtakunnanverkkkoon. Piikkinä näkyisi, sano…

Illalla kello kuusi itään päin, kun aurinko jakaa armoaan enimmäkseen jo muille. Maaliskuun seitsemästoista.

Noin nätisti sain muotoiltua tosiasian, että ikkunoiden raaputtaminen ja hiominen näillä keleillä on silkkaa murhaa. Hiomakoneeseen kytketty imuri säästää onneksi sentään asuntoa pahimmilta pölylaskeumilta, ja kyllä hiojan keuhkotkin kiittävät. (Imuosan hankkiminen on pitkä ja polveileva tarina, jolta säästän teidät tällä kertaa, mutta odysseia todellakin kannatti tehdä.) Tarvitseeko kukaan muuten siihen vanhempaaan Feiniin imukappaletta? Minulla olisi!

Imuosalla varustetun hiomakoneen, letkun ja imurin kanssa työskentelyssä on kuitenkin bonuksena muutama pikku ominaisuus, joista yksi liittyy työasentoihin, toinen imurin puuskuttamaan kuumaan palautusilmaan ja kolmas meluun. Nesteytyksellä, kunnollisilla kuulosuojaimilla ja nettitauoilla pärjäilee silti kohtuullisesti, kunhan ei kovin paljon ajattele.

Sen verran ikkunalla lämpöhalvauksen partaalla keikkuessanikin olen saanut suhteellisiuudentajua säilytettyä, että tunnen mitä syvintä sympatiaa upean helteisessä heinäkuussa 2014 urakoineita purkupoikia kohtaan. Nämä riesathan suhteutuvat todellisuudessa heidän vaivoihinsa suunnilleen samoin kuin hyttysenpisto miinaan astumiseen.

.

Työtä voisi toki periaatteessa tehdä illalla kun aurinko ei vaivaa, mutta empatiat naapureita kohtaan estävät. Kaksi jyrisevää sähkölaitetta vasten rakennuksen kiinteitä osia aiheuttavat heillekin sen verran epämukavuutta runkoäänien muodossa, että kuukausien remonttiputken jälkeen en halua kiusata sillä enää ilta-aikaan.

.

Mikä olikaan perimmäinen motiivi? Tässä: muovilakan ja kuonan alta löytyy lopulta ihan oikea, puhdas puu. Tekee kovasti mieli jo sivellä uusi, ja tällä kertaa kirkas lakka tammen pintaan, mutta ihan vielä ei ole aika. Hiomista riittää edelleen ja heloissakin on korjailtavaa. Pikkunäpertäjä saa taas näyttää (liuskoittuneet) kyntensä.

.

Ylimmäinen, mustavalkoinen Kaupunginmuseon kuva on vuodelta 1934, kun talon edessä olevaa puistoa perustettiin. Silloin sen rauhaa ja kuntoa vartioi puistovahti. Tämä kuva on otettu siitä hetkestä tarkalleen 80 vuoden kuluttua. Puisto on ahkerassa käytössä ja hevoskastanjat upeita, mutta siksipä se kaipaisikin jo pientä huomiota. Luonto vetää koiranpojan puun juurelle, sille ei voi mitään, mutta liika lannoitus suoraan kuorelle ei lupaa hyvää vanhuksille. Miten olisi, saataisiinko vaikka matalaa aitaa puiden ympärille runkoja suojelemaan? Vai palkattaisiinko taas hirmuisen pelottava puistovahti?